Syksy. Tuo sateinen, mutta värikäs ja raikkaan tunnelmallinen vuodenaika. Työt, opiskelut ja ajatukset kulkevat, sillä syksy on usein uuden alun aikaa. Myös juoksu kulkee hapekkaassa säässä ja työpäivän sekä iltalenkin kruunuksi voi käpertyä viltin mutkaan hörppimään teetä kynttilän loisteessa. Näin minä ajattelen syksystä aina kesän kirkkaina päivinä.
Syksyn saapuessa saa tosiaan nauttia tunnelmasta. Samaan aikaan pieni ahdistuksen mörkö kuitenkin hiipii rintaan. Se pieni mörkö kasvaa välillä valtavaksi, kaikki elämän valinnat alkavat yhtäkkiä ahdistaa. Kaiken lisäksi tuntuu, että olen yksin tilanteeni kanssa. Kukaan ei ymmärrä, eikä ihmekään: kuljenhan kodin ulkopuolella hymyssä suin. En halua valittaa, kun asiat ovat kuitenkin ’’niin hyvin’’.
Samaan aikaan rakastan tätä mietteliäisyyttä, jonka syksy minussa herättää, mutta samalla tuntuu, että olen turhasta valittava kitisijä. Töihin lähteminen on haastavaa ja opinnot eivät etene halutusti. Välillä tunnen suurta ulkopuolisuuden tunnetta tässä suorituskeskeisessä yhteiskunnassamme. Pitäisi tehdä enemmän, paremmin, nopeammin.
Tänä syksynä olen kaivannut myös uusia läheisiä suhteita. Kun oma perhe on toisella puolella Suomea, ei pyynteetöntä hyväksyntää saa välttämättä edes viikoittain osakseen. Työssä on suoriuduttava asiakaspalveluhenkisesti, vaikka kuinka ahdistaisi. Koulussa haluan olla tasapuolinen ja auttavainen opiskelutoveri, vaikka muiden istuessa kahvitauolla minä lukittaudun vessaan ja annan kyyneleiden ryöpsähtää pitkin poskia.
Kaipaan uusia ystäviä, vaikka toitotan itselleni päivittäin kuinka kiitollinen minun pitäisi olla siitä, että minulla on näinkin paljon läheisiä ihmissuhteita ja ihania tyyppejä ympärilläni. Kaikesta tästä kasvava ristiriitojen sekamelska sekoittaa pään ja saa arkisetkin asiat tuntumaan välillä ylitsepääsemättömiltä.
Positiivinen ajattelu auttaa hetkeksi, mutta tärkeintä on kai hyväksyä se, että syksy saa minussa suuria tunteita ja ajatuksia heräämään. Positiivisuuteen hukuttautuminen kuitenkin vain pahentaa oloa. Ehkä on hyvä myöntää myös se, että aina ei voi olla onnellinen. Minulla on mahtavat työt, opiskelut ja ihmiset elämässäni, mutta itsensä syyttely huonona hetkenä ei auta ahdistuksessa.
Sanon usein olevani syysihminen. Vaikka ahdistaa, vaikka ärsyttää, vaikka surettaa. Syksy on kasvattavaa aikaa, kun joutuu kohtaamaan ja ottamaan vastaan omat synkät puolensa. Jokainen vapautunut hetki, esimerkiksi tuo pitkä juoksulenkki pienessä tihkusateessa, tuntuu tavanomaista paremmalta, kun on ennen lenkkiä aamun takkutukassa itkenyt elämää sohvan nurkassa.
Ajoittainen melankolia tekee hyvää, vaikka tuskan hetkellä itseensä käpertyessä sitä on vaikea muistaa. Myös surun tunteista puhuminen on tärkeää. Kun tietää, että joku toinen, tuolla jossain, tuntee myös näin ja ymmärtää, se auttaa valtavasti. Keskitytään siis hyvään, mutta annetaan tilaa myös pahalle ololle, jookos? Mikä tärkeintä, puhutaan pahasta olosta, vaikka ihan ohimennen mainiten. Se auttaa kummasti.
Niina Jormakka
Kirjoittaja on Jyväskylään kotiutunut yhteisöpedagogi ja hieroja