Kolumni

Kynnet kyllä kas­va­vat ja saavat otteen - surun poh­jal­ta pääsee ylös

Sain jututtaa tämän viikon Perjantai-juttua varten Leena Kenttää, joka menetti puolisonsa yllättäen vuosi sitten. Kiitos Leena vielä tarinasi jakamisesta. Oli rohkeaa kertoa ääneen kuolemasta, surusta ja siitä toipumisesta. Toivottavasti se, joka tällä hetkellä on akuutissa suruvaiheessa, saa tarinastasi voimaa itselleen.

Tällaisen tarinan kirjoittaminen on raskas prosessi, vaikka taustalla ei olisikaan omakohtaisia kokemuksia. Kirjoitin, pysähdyin ja pohdin, miksi kuolema tai siitä puhuminen on joillekin tabu?

Minulle se ei ole enää tabu. Minä, kuten moni muukin tallaaja, pystyn samaistumaan Leenan kokemiin menetyksen hetkiin. Mitä hävettävää on siinä, että on haudannut läheisensä ja uskaltaa sanoa ääneen, miten vaikeaa se oli?

Ennemminkin koen, että minunkin velvollisuuteni on lohduttaa ja rohkaista surun kanssa painivaa. Mitä minä sitten voin sanoa sinulle, joka olet surun tamppaamana ihan pohjalla?

Kun on pohjalla tuntuu, että ylös ei pääse millään. Mikään määrä kyyneliä ei riitä. Ei ole tarpeeksi suurta peittoa, joka lämmittäisi tai syliä, jossa todellisuus unohtuisi. Silloin pitää surra, mutta sen ei saa antaa ottaa kunnon otetta. Usko, kynnet kyllä kasvavat, saavat otteen ja auttavat kiipeämään ylös. Tämä pätee, oli se kasaan painanut asia mikä tahansa.

”Mitä hävettävää on siinä, että on haudannut läheisensä ja uskaltaa sanoa ääneen, miten vaikeaa se oli?

Entä mitä haluan sanoa sinulle, joka tunnet juuri läheisensä menettäneen ihmisen? Pahinta mitä voit tehdä surevalle ihmiselle, on hänen surunsa kyseenalaistaminen, sillä kaikki suru on samanarvoista. Suru ei tunne sukupuolta, yhteiskuntaluokkaa, ikää tai kohdetta. Pahinta, mitä voit jättää tekemättä, on olla olematta läsnä hänen surussaan.

Inhoan kliseisiä tsemppauksia ja voimalauseita, silti viljelen niitä tässä. Ehkä ne voi ottaa vakavissaan, kun ne ovat kokemuksella kirjoitettuja. Ehkäpä juuri se kliseisin, mutta myös paikkansapitävin on tämä: vaikeudet vahvistavat.

Tämän on huomannut myös Leena Kenttä. Vielä reilu vuosi sitten hän kuvitteli avioeron olleen elämänsä suurin vastoinkäyminen. Tässä hetkessä hän tietää, miten väärässä oli. Hän myös tietää, että on paljon vahvempi kuin aiemmin.