Lukijalta
Mielipide

Lu­ki­jal­ta: Erään jou­lun­ajan muisto: "Ro­va­nie­men kaup­pa­las­sa piti osata käyt­täy­tyä, ja niinpä jouduin viik­ko­tol­kul­la har­joit­te­le­maan kiit­tä­mis­tä, niiaa­mis­ta ja hyvän päivän sa­no­mis­ta"

Lukija kertoo matkastaan Rovaniemen kauppalaan vuonna 1950.
Lukija kertoo matkastaan Rovaniemen kauppalaan vuonna 1950.
Kuva: Arkistokuva

Joulun alla vuonna 1950 teimme Liisa-siskoni kanssa lähtöä Rovaniemelle. Siellä asui kaksi vanhempaa siskoamme, jotka olivat muuttaneet sinne heti viimeisestä evakosta kotiin paluun jälkeen syyskesällä 1945.

Minulle melkein 6-vuotiaalle oli suuri toive toteutumassa, sillä itseäni hiukan vanhemman Mirkku-siskoni kanssa olimme niin usein kuoriessamme perunoita tehneet mielikuvamatkoja Rovaniemelle. Kävimme aina kisaa siitä, kumpi saisi pitemmän ja ehyemmän perunankuorinauhan. Voittaja, leikisti, pääsisi joskus Rovaniemelle. Nyt mieleni oli täynnä lähdön valmistelua, suurta odotusta ja huimaa jännitystä.

Rovaniemen kauppalaan lähtöä valmisteltiin huolella koko perheen voimin. Minulla ei ollut aavistustakaan, mitä kauppala tarkoitti, mutta sen tiesin, että se oli enemmän kuin kirkonkylä. En ollut kyllä tuohon ikään mennessäni käynyt kertaakaan edes Kuusamon kirkolla eli papinkylässä, joksi naapurin Ville-isännän olin kirkonkylää kuullut nimittelevän.

Rovaniemen kauppalassa piti osata käyttäytyä, ja niinpä jouduin viikkotolkulla harjoittelemaan kiittämistä, niiaamista ja hyvän päivän sanomista. Lämsänkylän Maamiesseuran ”rammarin” neuloja viilasin ahkerasti, kun päivät pitkät soitin savikiekkolevyltä ”Rovaniemen markkinoita” ja laulaa luikuttelin ”rumarillumareita”.

Tuona syystalvena sain paljon uusia vaatteita. Tein äidilleni selväksi ja intin, että ”juklupukua” en päälleni laita. Se oli sellainen takaluukulla varustettu 50-luvun tyttöjen bodyasu. Puvun olin saanut lahjaksi joko Amerikasta tulleesta sukulaisten paketista, Lämsän koululta Hooverin avustuspaketista tai opettaja Elina Tavelan avustus- eli ryysypaketista.

Ensimmäisillä lakisääteisillä lapsilisillä vuonna 1948 kotiimme hankitulla ompelukoneella Sanelma-siskoni, joka oli käynyt Kuusamon kansanopiston, ompeli minulle kauniin pikkukukallisen flanellimekon, ristirantuisen esiliinan ja sukkanauhaliivin. Päällystakista muistan vain sen, että siinä oli isot napit ja että se oli mekkoa selvästi lyhyempi.

Vanha poronkoipilakki kelpasi sellaisenaan. Oikeastaan pidin siitä, koska se oli helppo sitaista leuan alta nauhoilla kiinni. Harmaasta villalangasta kudottu silmukkakaulaliina täydensi ulkovaatetusta. Varsinainen ylpeyden aihe olivat Tauriaisen Altti-serkkuni suutaroimat ja oikeilla puunauloilla naulaamat uudenuutukaiset, nahkaiset ja solapohjaiset kippuranokkakengät.

Tärkeä osa matkavalmisteluja olivat atimotuliaiset siskoillemme ja heidän perheilleen. Viikkokaupalla leivottiin ja pirtinuunissa paistettiin pottulimppuja, ohrarieskoja, kapulasiioista kalakukkoja, ropsuja ja leipäjuustoja. Nämä kaikki ja lisäksi vielä kirnussa kirnuttua voita, suolakaloja ja uunissa paistettua vasikanlihaa pakattiin huolella matka-askiin, reppuun ja pahvilaatikkoon.

Tuohon aikaan postiauto kävi Lämsänkylässä päiväseltään mutkin joka toinen iltapäivä. Kun tulimme kirkolle, jouduimme siellä yöpymään. Meidän perheemme kortteeri- ja yöpymispaikka oli Mikko-Jalamari eli Kaisa ja Jalmari Mikkolan pirtti. Kaisa-emäntä oli äidin hyvä ystävä, ja isä oli monesti tehnyt hevoskauppoja Jalmari-isännän kanssa. Kaisa-emäntä piti meitä suorastaan atimoina, kun toimme hänelle äidin lähettämän juuston tuliaisiksi.

Mikkolan pirtissä nukkumamme yö jäi lyhyeksi, sillä Rovaniemen postiauto lähti aikaisin seuraavana aamuna. Kaisa-emäntä oli keittänyt kahvin valmiiksi ja huolehti, että ehdimme ajoissa autolle. Muistan, että halusin pitää kiinni Liisan kantamasta pahvilaatikon narusta kävellessämme kirpeässä aamupakkasessa postiautolle. Halusin varmistaa, etten vain jää matkasta pois.

Postiautossa oli kylmä ja auton ikkunat paksussa jäässä. Etusormen kynnellä yritin raaputtaa siihen pientä aukkoa nähdäkseni ulos. Varsinaisesta matkanteosta muistan erityisesti Mourusalmen ylityksen Posiolla, Auttissa Auttijoen ja Pekkalassa Kemijoen ylityksen.

Lossiliikenne kaikissa näissä paikoissa oli lopetettu talveksi, eivätkä jäätiet vesistöjen yli autoja varten olleet vielä käytössä. Niinpä kuljimme kävellen ja tavaroita kantaen jään yli rannalta toiselle ja jatkoimme matkaa eri autolla. Pahvilaatikon ja matka-askin kantamisessa meitä avusti jouluksi kotiin johonkin pohjoiseen matkalla ollut Lämsänkylän Kortesalmen rajavartioston nuori rajamies.

Rovaniemen kauppalaan Ounasjoen yli tulimme rautatiesillan kautta. Matka oli kestänyt ainakin neljä tai viisi tuntia, mutta silmät kirkkaina hämmästyksestä katselin lähes pelokkaana sodan jälkeen rakennettujen parakkiasuntojen ja kerrostalojen häikäiseviä valoja.

Impi-sisareni mies oli meitä vastassa Rovaniemen linja-autoasemalla. Siellä oli vilskettä; oli paljon lyyssipäällisiä miehiä repsottavine karvalakkeineen ja reppuineen, joista pilkotti kirvesvarsia ja sahanpäitä. Myöhemmin opin tietämään, että noita miehiä kutsuttiin savottajätkiksi.

Jouluaatto ja joulunpyhät Leppäluodon ”läninkikaupan” yläkerrassa sisareni perheessä olivat täynnä erilaisuutta koristeltuine joulukuusineen ja pienine lahjoineen. Tällä reissulla opin laulun ”Joulupuu on rakennettu, joulu on jo ovella”. Joulupukki ei kyllä käynyt, mutta Lilli-siskoltani sain lahjaksi pienen pororintaneulan, jonka säilytin hartaasti ja huolella aikuisikääni saakka.

Kaikesta tekemisestä, olemisesta ja hyvän syömisestä huolimatta koti-ikävä vaivasi mieltäni. Taisinpa iltamyöhällä nojatuolin takana muilta salaa itkeä tuhertaakin. Joulupäivänä Ounasjoen törmältä kävimme yhdessä Impi-siskoni pojan, Pertin, kanssa laskemassa mäkeä pienellä vesikelkkaa muistuttavalla kelkalla. Mukavimmat vauhdit sain kuitenkin, kun hurautin rinnettä alas omilla liukaspohjaisilla Altti-serkkuni tekemillä kippura-nokkakengilläni.

Kun pyhien jälkeen palasimme Liisa-siskon kanssa kotiin Lämsänkylään, kertomista riitti, mutta minun koti-ikäväitkustani ei hiiskuttu sanallakaan. Matkan jälkeen Mirkku-siskoni kanssa yhteisissä leikeissämme pyörivät pitkään paikannimet ja sanat Ounasjoki, Sahanperä, Leppäluoto, Marttiini, Pullinpuoli, Pohjanhovi, postiauto, lossi ja savottajätkä.

Aika kultaa muistot. Näitä muistoja mielessäni pyöritellen olen valmistellut tätäkin joulua, jonka viettoa nyt niin monet asiat ja tapahtumat rajoittavat. Kaipaan rakkaitani mutta kiitollisena muistan, että lähelläni on hyviä ihmisiä.

Helena Palosaari