Lu­ki­jal­ta: Ukkini Reino Rinne kysyi jo 1992, miksi emme vas­tus­ta kai­vos­ta – nyt kysymys on ajan­koh­tai­sem­pi kuin koskaan

Miksi emme vastusta kaivosta

Ukkini Reino Rinne kirjoitti tuon otsikon suurin kirjaimin Koillisluonto-lehteen 1992, ylioppilasvuotenani. Kysymys on nyt ajankohtaisempi kuin koskaan.

Minäpä kerron, miksi minä en ole vastustanut. En millään jaksaisi. Minusta on paljon mukavampaa joogata ja kasvatella yrttejäni Etelä-Suomessa. En ole poliitikko, en aktivisti, en arvokasta työtä tekevän Pro Kuusamon jäsen. Olen töissäkäyvä perheenäiti, juuriltaan revitty ruuhkasuomalainen.

Äitini puolelta jokunen säie pitää minut vielä kiinni Kuusamossa ja Posiossa. Sukuni vaelsi sinne 1600-luvulla. Minulle, kuten 10 000:lle vuotuiselle Karhunkierroksen kävijälle, Kuusamo ei ole koti, vaan Maailman Suurin Akkulataamo. Tulemme sinne, kun haluamme virkistyä. Menemme metsään. Ihailemme vesistöjä. Käymme tunturissa. Hengitämme raikasta ilmaa.

Nyt tuon ilman myrkyttää kaivosteollisuus.

Heräsin unestani, kun luin 13.6. pikaviestipalvelu Twitteristä kuusamolaisen kansanedustajan twiitin: ”Oho! Kuusamon yleiskaava kaatui oikeudessa.” Jaetun linkin takaa avautui Koillissanomien uutinen, joka kertoi, että hallinto-oikeus oli antanut päätöksensä Dragon Miningin ja Kuusamo Goldin tekemästä ja sittemmin Latitude 66 Cobaltin asiaksi siirtyneestä yleiskaavavalituksesta.

Ällistys on sana, joka kuvaa reaktioita. Ei vain minun vaan myös paikallisten. Mitä hittoa! Kuusamolaiset eivät saa itse määritellä, missä kunnan alueella voidaan harjoittaa vaaralliseksi koettua kaivostoimintaa. Aina löytyy Suomen laeista toinen tai kolmas lakipykälä, johon vastustajan kallispalkkaiset lakimiehet voivat vedota.

Omistan kännykän. Minulla on kolme käytöstä hylättyä kaapin perukoilla. Olen siis osa ongelmaa. Me kaikki olemme. Päivittäin luen uutisia uusista sähköautojen latauspistokkeista, sähköautokaupan kasvusta. Infografiikassa koboltin kysyntäkäyrä sojottaa kohti koillista. Kohti Koillismaata?

Kuusamossa on kobolttia, ja on pätevä argumentti, että sitä pitäisi voida louhia eettisesti. Eettisyys on kuitenkin kaukana siitä, mitä Kuusamossa tapahtuu. Kaivoshankkeita pusketaan kansainvälisen rahan voimalla huolimatta paikallisten suuren enemmistön mielipiteestä. Kunta on tehnyt demokraattisessa prosessissaan päätöksen, jossa se määrittelee, missä kaivostoimintaa voisi olla ja missä ei. Tämä ei kaivosyhtiölle kelpaa. Miksi kelpaisi, jos Juomasuokin on saatavissa.

Turvallisuusnäkökohdat ovat Koillismaalla toiset kuin vaikkapa Outokummussa, jossa kobolttikaivos Karjalaisen lehtiuutisen mukaan toivotetaan tervetulleeksi. Kuusamon maaperässä on uraania. Se on elämälle vaarallinen alkuaine, joka vesiluontoon päästyään tekee tuhoja, joita ei korjata ihmisiässä, vaan 200 000 vuodessa.

1970-luvun lopun lehtiuutiset kertovat, että kaivosyhtiöt olivat kiinnostuneita nimenomaan uraanista. Sitten kulta nostettiin pääasialliseksi kaivannaiseksi. Uraanista pyrittiin vaikenemaan myös vuonna 1992, jolloin Reino Rinne luontoystävineen kävi taistoa kaivosta vastaan.

Olen käynyt Länsi-Australiassa kaivoksissa. Minkä tahansa malmin louhiminen vaatii maamassojen liikuttelua. Rikastamisessa syntyy myrkyllisiä jätevesiä. Rutikuivan Länsi-Australian ja ilmastonmuutoksen vuoksi yhä vetisemmän ja lumisemman Koillismaan oloja eivät insinöörit voi verrata toisiinsa.

Murjottu kaivosmaisema on surullinen näky, mutta se ei uhkaa kenenkään henkeä. Uraani uhkaa.

Yhdessä ruma maisema ja uraanin pelko ajavat matkailijat pois. Kukapa Talvivaarankaan reunamilla haluaa enää retkeillä. Aidatkin kaivosalueilla taitavat olla. Kuusamon kuulut kosket voidaan turismille tarpeettomina lopulta valjastaa vesivoimalle. Ja se ikävä kaivosteollisuuden sivutuote, pahainen uraani. Kaipa sekin voidaan noukkia talteen. Ehkä jokin uusista ydinvoimaloista sen käyttää. Ekoteko sekin.

Ja niin, kallisarvoinen kansallismaisemamme on tuhottu.

Kuusamon päättäjät, teidät on asetettu paljon vartijoiksi.

Annatteko maailman suurimman Akkulataamon tuhoutua?

Rukoilen teitä, älkää.