Lihavuuslääkkeistä on parin viime vuoden aikana tullut arkipäiväisiä. Kelan mukaan diabeteksen ja lihavuuden hoitoon käytettävä semaglutidi oli viime vuoden myydyin lääke.
En ole halunnut kokeilla Ozempiceja ja muita, vaikka painoni on jojoillut koko aikuisiän. En tiedä, olisinko oikeutettu reseptiin, sillä en varsinaisesti kärsi ylipainostani, mutta kaikesta päätellen niitä on nykyisin mahdollista saada hyvin heppoisin perustein.
Oikeastaan se ei ole edes houkutellut. Viimeisen kymmenen vuoden aikana minulle on nimittäin käynyt enemmän kuin selväksi, ettei painonpudotuksesta ole mitään hyötyä. Yliopistossa pudotin 55 kiloa, noin puolet elopainostani, eikä se tehnyt onnelliseksi. Tavoitepainon saavuttaminen kun ei maagisesti korjaa mielenterveyden vinksahduksia. Kilot tulevat aina takaisin, jos laihikselle ryhdytään vääristä syistä.
Tietysti voin sanoa näin ainoastaan siksi, että olen itse suhteellisen terve. Liikakiloni eivät ole aiheuttaneet vakavia, elämää rajoittavia ongelmia, vaan pystyn ainakin vielä liikkumaan ja tekemään asioita ihan normaalisti. Mitä nyt naama punehtuu vähän keskivertoa enemmän kävellessä ja kyykkiessä.
Jollekulle toiselle laihduttaminen voi olla ihan oikeasti elämän ja kuoleman kysymys — siinä on pakko onnistua. Silloin siihen ottaa varmasti mielellään vastaan mitä apua hyvänsä. Ja eihän lihavuuslääkkeissä mitään ongelmaa ole: lihavuus on sairaus, jota lääkitään kuten mitä tahansa muutakin vaivaa. Suomessa myytävistä kuudesta laihdutuslääkkeestä kaikkien teho perustuu siihen, että ne korjaavat nälän ja kylläisyyden säätelyhäiriöitä. Usein lihavuuden taustalla on se, etteivät tällaiset tunteet toimi normaalisti.
Lihavuuslääkkeitä kuitenkin haetaan ja myönnetään nykyisin väärin perustein, vaikka terveydellisiä syitä painonpudotukselle ei olisikaan (Yle 12.8.). En usko, että kovin moni löytää sitä kautta onnea. Tarvitaan joku parempi motivaattori kuin ulkonäköpaineet.
Mikä se sitten olisi? Tällä hetkellä ainakin itse ajattelen niin, että paras tavoite on hyvä olo.
En haluaisi myöntää, mutta lukion liikunnanopettaja ja muut urheiluhullut olivat oikeassa. Niin karmealta kuin juoksu tai joku muu laji itse suorituksen aikana tuntuukin, jälkeenpäin fiilis on mahtava. Sen jälkeen ajattelee, että jos selvisin tästä hengissä, selviän mistä vain arjen koettelemuksesta.
Eikä edistystä tapahdu pelkästään pääkopassa vaan myös fysikaalisesti. Kun keho vahvistuu, jaksaa painaa vaikka ylämäkeen lumituiskussa. Olo on ollut parempi viimeksi lapsena.
Jos painokin sinä sivussa putoaa vähän, niin hieno juttu, mutta se ei saa olla pääasia.