Kokeilu: Tekoäly otsikoi Koil­lis­sa­no­mien jutut tällä vii­kol­la

Mainos: Tilaa Koillissanomat Digi koko vuodeksi samaan hintaan: 3 kk 35,70 € + 2 kk kaupan päälle, tilaa tästä

Mil­lai­set hau­ta­jai­set saa vai­na­ja, jolla ei ole omai­sia? - 15 mi­nuut­tia ja mak­set­tu­ja vie­rai­ta: ”Kyllä se kos­ket­taa pap­pia­kin”

-
Kuva: vappu jaakkola

Iäkäs mies on kuollut. Hauta on kaivettu. Arkku on laskettu.

Tavallisesti papin sanat ovat lohdutus omaisille. Nyt ne ovat vainajalle suunnattuja vieraiden ihmisten ajatuksia siitä, millaista noin 80-vuotiaan vainajan elämän toivotaan olleen.

Sanat eivät nojaa faktoihin, tiedettyyn ja tunnettuun, sillä vainajan elämästä ei tiedetä juurikaan mitään. Vähäiset olemassaolevat tiedot ovat papin vaitiolovelvollisuuden takana.

Papin puhetta, joka on nuorten tekemä, on kuulemassa vain haudankaivaja. Toimittajaakaan ei päästetä paikalla. Vaikka kukaan ei kuulisi toimitusta, kuuluu siihen käsikirjan mukaan teksti raamatusta, kaksi virttä, rukous, siunaaminen ja puhe.

Kaikki tuo vie aikaa vain 15 minuuttia.

Sitä me emme tiedä, toteutuivatko nämä toiveet jossain vaiheessa hänen elämässään. Tiedämme vain sen, että hän lähtee viimeiselle matkalle yksin.

Ilman omaisia haudataan Kuusamossa ja Koillismaalla vainajia vielä harvoin. Kuusamossa tällaisia tapauksia on vuosittain muutama, joinakin vuosina ei ollenkaan.

– Isommissa kaupungeissa näitä on. Joskus ne ovat omia valintoja. Joskus on kyse siitä, että ei ole enää saattoväkeä, kun kaikki ovat hävinneet ympäriltä. Mutta joskus on myös kielto, että omaisille ei saa ilmoittaa, Kuusamon seurakunnan kirkkoherra Taina Manninen kertoo.

Koko Suomessa ilman ainuttakaan vierasta haudattiin viime vuonna 204 ihmistä. Siitä miten lukumäärä on muuttunut, ei ole tarkkaa tietoa.

– Tämä on ensimmäinen vuosi, kun näitä tilastoja on tilastoitu tällä tavalla ja tällä tasolla ja aineistoista on jotain puutteita, kertoo Tia Vähäsarja evankelis-luterilaisen kirkon viestinnästä tilastointitavan aiheuttamasta ongelmasta.

Isojen kaupunkien ongelma ei ole vielä laaja Koillismaalla, mutta esimerkiksi Taivalkoskella ollaan vuosittain yhdestä neljään kertaa siinä tilanteessa, että arkun kantajia ei ole tarpeeksi. Tällöin auttavan kätensä ojentaa paikallinen Lions Club -järjestö.

– Joskus kantajia on ollut kaksi, joskus on tarvittu kaikki kuusi. Menemme tilaisuuteen pyydettynä ja olemme koko siunaustilaisuuden paikalla ja kannamme vainajan lepopaikkaan, kertoo järjestön sihteeri Tapio Räisänen.

Mannisen mukaan Kuusamossa on vielä voimissaan yhteisöllisyys.

– Meillä Kuusamossa on vielä sukulaissuhteita, vaikka ne olisivat löyhempiä, mutta aika muuttuu täälläkin. Kaikki privatisoituu. Senhän näkee, että ei ole enää tarvetta yhteisöllisiin ilon eikä surun juhliin, Manninen huomauttaa.

Tällä viikolla Kuusamossa haudattu ”tuntematon vainaja” oli pappi Marika Villikan kohdalla ensimmäinen hautaan siunaaminen, jossa vainajalla ei ollut yhtään omaista.

– Kyllä se koskettaa pappiakin, Villikka myöntää.

– Onhan se aika karua, jos hautajaisissa ei ole paikalla ketään vapaaehtoisesti, vaan kaikki ovat maksettuja, hän jatkaa.

Rippikoululaisten kanssa kuolemaa ja hautajaisia käsitellyt Villikka mietti, miten saisi tapauksen myötä useamman ihmisen ajattelemaan mitä yksinäisyys on ja miten meillä kaikilla on vastuu toisesta ihmisestä.

Villikka oli käynyt rippikoululaisten kanssa tutustumassa saattohoitajan työhön, hautaustoimistosta ja hautausmaalla puhumassa kuolemasta. Nuorten rippikoulu oli vielä loppukoetta vaille valmis.

– Kysyin heiltä, että haluatteko tehdä mieluummin kokeen vai suunnitella tuntemattoman vainajan hautajaiset.

Nuoret valitsivat hautajaiset.

Jälkeenpäin Villikasta tuntui, että näin oli tarkoitettu. Aivan kuin he olisivat rippikoululaisten kanssa kukkalaitteiden painoa kokeillessaan ja arkkuja katsoessaan olleet omaisia, jotka suunnittelivat seuraavalla viikolla haudattavan vainajan hautajaisia ja käyvät kuuntelemassa sanomakellot.

Miten ihminen päätyy siihen tilanteeseen, että on niin yksin, että ei ole ketään läheistä, joka voisi tulla kunnioittamaan muistoa?

– On paljon 90-vuotiaiden hautajaisia, joihin ei ole enää ikätovereita. Mutta yksinäisyys on myös tänä päivänä tosi iso asia, Marika Villikka pohtii.

Villikka laittaa ilmiön osittain kulttuurimme syyksi. Kulttuurissamme korostetaan sitä, että yksin on pärjättävä.

– On paljon vaikeampaa asettua autettavan asemaan ja pyytää apua kuin auttaa toista. Ongelma ei niinkään ole se, että ihmiset eivät halua auttaa ja huolehtia toisesta, vaan se, että emme halua pyytää apua.

Osittain Villikan mukaan on ajalle tyypillistä, että enää ei olla itse mukana suvun vanhusten elämässä, vaan annetaan yhteiskunnan huolehtia tai ostetaan palvelut.

Toisaalta yksilön yksinäisyyden polku voi olla pitkä, opittu ja turvalliseksi reitiksi havaittu.

– Jos on esimerkiksi ollut kiusattu koulussa ja jäänyt ulkopuolelle, voi se rooli muuttua turvalliseksi. Ajattelee, että kun on yksin, ei tule satutetuksi, Villikka pohtii.

Omasta valinnasta hiljaisten hautajaisten pitäminen ei kuitenkaan ole kovin yleistä.

– Oma valinta on harvinaista. Siinä on jostakin syystä elämän ihmissuhteet raunioituneet ja tulehtuneet niin, että se on äärimmäinen keino ilmaista, että ei halua edes kaukaisimmille sukulaisille ilmoittaa, kirkkoherra Taina Manninen pohtii.

Kun tuntemattoman vainajan sanomakellot soivat reilu viikko sitten, oli 15 rippikoululaista ja kolme isosta aivan hiljaa. Tavallisesti äänekäs porukka oli tilanteessa, joka sai sanattomiksi.

– On tosi surullista, että hänellä ei ollut ketään, joka olisi voinut tulla hautajaisiin, yksi isosista, 15-vuotias Lotta Sumioinen summaa muiden isosten, Tiia Käkelä ja Sara Räisänen, kanssa ajatuksia.

Nuorilla oli edessään haastava tehtävä. Suunnitella itselleen aivan tuntemattoman ihmisen hautajaiset ilman mitään tietoa hänen elämänpolustaan.

– Se tuntui vaikealta, kun ei tunnettu ihmistä. Oli myös outoa, että ei ollut omaisia ja tuntui, että tilaisuudesta pitää tulla todella arvokas, Tiia Käkelä kertoo.

Marika Villikka antoi nuorten valita virret alkuun ja loppuun. Tilaisuus alkaa Amazing Grace -laulun suomenkielisellä tekstillä ja päättyy virteen 338 Päivä vain ja hetki kerrallansa.

– Pyysin ideoita puheeseen ja rukoukseen. Nuorilta tuli aivan ihania ja syvällisiä ajatuksia. Kerroin, että puhe voi olla vaikka toivon-muodossa, että toivotaan millainen hänen elämä olisi ollut.

Toiveissa korostuvat sanat turvallinen lapsuus, onnellisuus, terveys, rakkaus ja omannäköinen elämä.

Elämää kunnioitetaan vainajan kohdalla viimeisen kerran. Omaisten kanssa tai ilman, jokaisella on oikeus tulla siunatuksi ja haudatuksi.

Arkun päällä ei ole kukkalaitetta. Haudan ympärillä on kaksi ihmistä. Pappi laulaa. Haudankaivaja kuuntelee.

Kiitos, Herra, lupauksestasi, siinä annat minun levätä!

Kiitos olkoon lohdutuksestasi, annat voimaa sanan lähteestä!

Suo mun ottaa isänkädestäsi.

Päivä vain ja hetki kerrallaan,

kunnes johdat minut kädelläsi riemun maahan, päivään kirkkaimpaan.

Ympärille jää hiljaisuus. Aurinko paistaa pilven välistä. Vihreä puu kurkottaa ylöspäin.