On aika kääntää uusi luku elämäni kirjassa. Tästä päivästä lähtien saan laillisesti kutsua itseäni sairaanhoitajaksi. Mahtaa tuntua hienolta sanoa se ääneen ensimmäisen kerran. Vaikka virallisesti valmistunut olenkin, en missään nimessä ole valmis. Koulussa ja harjoitteluissa on luotu pohja, jonka päälle oppia aletaan kasaamaan. Kokemus ja työvuodet vasta kartuttavat taitoja ja varmuutta osaamiseen.
Tässä ammatissa ei koskaan mielestäni ole niin sanotusti ”valmis”. Jokaisessa potilaassa on omat haasteensa ja kaikkien hoito on yksilöllistä omine kommervenkkeine. Vaikka luulisit osaavasi jo kaiken, aina opit huomaamattasi uutta. Lisäksi esimerkiksi erikoissairaanhoidossa erikoisalaa vaihtamalla olet taas uuden edessä sormi suussa ihmettelemässä, kuinkas tämän tyyppisiä potilaita hoidetaankaan. Siispä sitten kun luulee osaavansa kaiken, vaihtaa erikoisalaa ja jälleen tuntee itsensä vasta-alkajaksi.
Tie tähän pisteeseen ei ole ollut helppo. Välillä on herännyt epäilys, onko musta tähän ja haluanko tätä todella. Koulussa oli välillä melko tiukka tahti ja loppuun palaminenkaan ei ollut kovin kaukana. Viime kesänä sain oven raolleen erikoissairaanhoitoon. Silloin ensimmäinen sijaisuus sairaanhoitajan tehtävissä sai uskon horjumaan niin monta kertaa, että sekosin jo laskuissa. Onhan se valtava harppaus vanhainkodin hommista eteenpäin. Se, kun yhtäkkiä vastuullasi onkin viisi huonokuntoista potilasta ja yrität antaa heille kaikille aikaa, läsnäoloa ja niin hyvää hoitoa kuin osaat. Useammat itkut tuli väännettyä, kun ei kerennyt olla niin hyvä hoitaja, mitä itseltä vaati. Jalka oli jo oven raossa menossa seuraavan luo, kun pitäisi vielä edellistä kuunnella. Nyt ei enää riitä, että yrität parhaasi, vaan sulla on tehtävä paras. Täytyi tehdä oikeanlaisia päätöksiä ja hoitaa oikein.
Kesän varrella monenlaisia ihmiskohtaloita tuli tavattua ja värikkäitä elämäntarinoita kuultua. Aivan mahtava, että he kertoivat ne just mulle. Nyt olen monta kokemusta rikkaampi: pääsin elvyttämään, laittamaan potilasta lepositeisiin, hoitamaan pian kuolevaa, mutta myöskin näkemään paranemisia ja hymyjä. Lisäksi kädentaidot ja tietotaito karttuivat. Positiiviset kokemukset kantoivat läpi kesän. Kesän jälkeen olin varma, että minähän en tätä työkseni tee seuraavaa neljääkymmentä vuotta. Olin kokoajan väsynyt ja kiukkuinen, elin sumussa. Vastuu ja uusi työ verottivat todella kovasti.
Syksyllä mieli kuitenkin muuttui. Menin viikko-osastolle harjoitteluun. Kun työkaverit kysyivät, minne haluaisin töihin, vastasin, että tänne. Kehut ja osaamiseni kantoivat ja minulle kirjoitettiin heti kättelyssä puolen vuoden sopimus. Puolitoista kuukautta takana ja oon niin kiitollinen tästä! Kävi tuuri, että työntekijää satuttiin tarvitsemaan ja minä täytin vaatimukset. Kun yksi ovi on avautunut, ei seuraavienkaan ovien lukot pitäisi kovin tiukassa olla.
Laura Paasovaaravastavalmistunut sairaanhoitaja