Minäkin harrastin tänä kesänä kotimaan matkailua. Täytyy vanhemmilla päivillään noudattaa rehtorini Tor-Erik Nybergin sanoja, että pitäisi ensin tutustua kotimaahan ja sitten muihin maihin. Tämä periaate kyllä unohtui jo alussa, kun Nyberg vei meidät luokkaretkelle Leningradiin.
Harrastan hautausmaita ja tänä kesänä liitin siihen toisenkin harrastukseni eli esperanton. Jo viime vuonna etsin Kuopiossa Magnus Nordenswanin hautaa, mutta eihän sitä löytynyt, koska olin väärässä kalmistossa. Tällä kertaa se löytyi.
Nordenswan oli varhaisimpia esperantonkielisen proosan kirjoittajia. Häneltä tosin tunnetaan vain kolme kertomusta vuosilta 1898–1901, mutta ne osoittavat hänet taitavaksi kirjoittajaksi, josta olisi ehkä tullut suurempikin nimi, ellei hän olisi kuollut jo 52-vuotiaana vuonna 1903. Ammatikseen hän oli Kuopion lennätinkonttorin päällikkö ja sai siinä virassa everstiluutnanttia vastaavan hovineuvoksen arvonimen.
Nordenswanin vaimo Mathilda oli toimekas nainen, joka vuonna 1888 perusti Suomen ensimmäisen lelutehtaan. Se toimi kymmenkunta vuotta, ja parhaimmillaan työntekijöitä oli 40. Vaikka se ehti valmistaa valtavan määrän leluja, säilynyt on vain nukkekodin kalusto, joka on Kansallismuseossa, mutta ei yhtään nukkea.
Mathilda muutti Helsinkiin 1911 haudattuaan miehensä viereen Gösta-poikansa, joka kuoli ylioppilastutkinnon alla, mutta jo lokakuussa hän kuoli itsekin 55-vuotiaana. Kahdesta pojasta tuli merkkimiehiä: Carl kohosi isänsä arvoiseksi, nimittäin jääkärieverstiluutnantiksi, joka palveli vielä talvi- ja jatkosodassa, ja Gustafista tuli Nokia Oy:n toimitusjohtaja ja vuorineuvos.
Kuopiosta siirrymme Ouluun, aivan kuin piispanistuin vuonna 1900, kun Juho Koskimies astui piispan virkaan. Koskimies harrasti kieliä ja yksi oli esperanto. Hänen hautansa Lapualla minulla tosin on käymättä.
Oulussa lepää kaksi esperantokirjailijaa. Toinen on vuonna 2004 kuollut Eija Salovaara, jonka hautakivessä on hänen virallinen nimensä Elsa. Hän eli 84-vuotiaaksi ja viimeiset 40 vuotta Helsingissä, missä hän oli töissä Kelan toimistossa. Lappi oli hänen suuri rakkautensa ja siellä hän teki pitkiä vaelluksia, jotka inspiroivat hienotunnelmaisen ja paikoin yliluonnollisen kertomuskokoelman Missä porot vaeltavat. Se julkaistiin Tanskassa 1964 ja uusintapainos Itävallassa 1994.
24.8. tulee 100 vuotta Salovaaran syntymästä. Nyt hän lepää arvoisalla paikalla vain muutaman askeleen päässä Teuvo Pakkalan haudasta. Pienen kävelymatkan päästä löytyy Martti Putaala.
Tämä vuonna 1957 kuollut Kalevan toimittaja oli oululaisista oululaisin. Vaikka hän sanoikin, että ”Oulun vanahaa kieltä on meleko heleppo ymmärtää, mutta kirijottaa sittei ossaa kukkaan”, hän teki runsain mitoin meheviä pakinoita Oulun murteella ja julkaisi niitä myös kirjana kokoelmassa Oulun horisontista vuonna 1952.
Esperantoksi Putaala kirjoitti hauskoja tarinoita, joita ilmestyi suomalaisissa ja ulkomaisissa lehdissä. Usein hän käytti nimimerkkiä Kamemoro, joka tarkoittaa hillaa. Sen hän kai otti ensimmäisestä julkaistusta kertomuksestaan Varhaiskypsät hillat, joka ilmestyi 1920. Samana vuonna hän julkaisi myös Pikkujutun Lapista, hänkin kun oli Lapin ystävä Salovaaran tavoin. Se ilmestyi käännettynä hollantilaisessa lehdessä, mikä tietysti innosti nuorta kirjoittajaa jatkamaan. Putaalan tarinoita olisi kyllä riittänyt kirjaksikin, mutta sellaista hän ei koskaan koonnut.
Tällaisiakin kirjailijoita meillä on, eikä heitäkään pidä unohtaa.