Kolumni

Rosa Törmäsen kolumni: Lapsuuden kesissä parasta oli vapaus – ja pyöräilyleirit vaan mistä niitä huippuja tulee?

Rosa Törmänen.
Rosa Törmänen.
Kuva: Mikko Halvari

Kesäloma! Tuo kauan odotettu vapaus! Ei kiireitä, ei huolta ja stressiä koulutehtävistä ja kokeista, unettomia valoisia öitä ja ainakin sata jäätelötötteröä. Lapsena lomaa odotti kuin kuuta nousevaa. Kesä täyttyi tietenkin kaikenlaisesta kivasta puuhasta, kuten kavereiden kanssa olemisesta, harrastuksista, lomareissuista ja myöhemmin sitten kesätöistä.

Satoi tai paistoi, sitä viiletettiin pitkin Ronkaisen raittia, maita ja mantuja. Milloin missäkin. Potkittiin palloa, pelattiin pesäpalloa ja sulista takapihalla, koulun kentällä käytiin keinumassa ja hyppäämässä pituutta ja omassa rannassa hellepäivänä ei millään malttanut nousta vedestä.

Ehdottomia kesän kohokohtia oli, kun pääsi karavaanikulkueena matkaamaan kohti etelää pyöräilykisoihin. Totta kai kisaaminen oli jännittävän kutkuttavaa, mutta se kaikki muu kisojen ympärillä oli parasta. Yhteiset illat, touhuilut, harjoitteleminen ja matkustaminen. Ikähaitari oli ihan junnunappulasta isovanhempaan ja uskallan väittää, että aika monella oli reissussa lystiä.

Nykyään mietitään paljon sitä, että mikäs siitä meidän Villeveikosta tai Lottamaijasta tuleekaan isona. Kuskataan harrastuksesta toiseen eikä millään meinaa viikossa tunnit riittää, varsinkaan vanhempien hermo ja kukkaro aina välillä. Harrastaminen, kausi- ja välinemaksut saattavat olla lajikohtaisestikin hyvinkin suuria. Monipuolista liikuntaharrastamista peräänkuulutetaan useasti ja suositellaan lajivalintaa vasta myöhemmällä iällä.

Koskaan lapsen liikuntaharrastuksen tukeminen ei ole turhaa. Lapsi oppii muitakin tärkeitä taitoja kuin potkimaan palloa tai heittämään keihästä. Vähän sama asia kuin koulussa kertotaulujen laskeminen ja vieraskielen sanojen ääntäminen; koulunkäynti on muutakin kuin mekaanista suorittamista. Missä muualla opitaan hyviä vuorovaikutustaitoja, noudattamaan yhteisiä pelisääntöjä ja toteuttamaan itseään? Joku saattaa ajatella, että pysyypähän se meidän muksu pois kolttosten teosta kun viilettää urheilukentällä tuulispäänä. Plussaa sekin.

Vaikkei varallisuus riittäisi ihan jokaisen oman murupullan haaveiden täyttämiseen, kannustaminen ja tukeminen ei aina vaadi rahallista satsausta. Keinot kyllä löytyvät. Kuka on perinyt maksua siitä, että lapsi lähtee ulos kavereiden kanssa liikkumaan, puistoon hyppimään ja pomppimaan, rannalle pelailemaan ja uimaan tai metsään rakentamaan majoja tai jahtaamaan pokemoneja?

Seuratoiminta perustuu pitkälti vapaaehtoisuuteen ja talkootyöhön. Valmentajat tekevät työtä omasta tahdostaan vähillä korvauksilla, jotta lapsilla ja nuorilla olisi mahdollista harrastaa ja kehittyä lajissa. Samalla tarvitaan vanhempia, jotka kantavat kortensa kekoon, jotta homma toimii. Se on sitä yhteisöllisyyttä.

Urheiluseurat tekevät tärkeää työtä lasten ja nuorten harrastamisen eteen. Urheilukerhot, pelit ja talvikauden salivuorot mahdollistavat lapsen liikkumisen vuoden ympäri. Oma kasvattiseurani Cyclos Kuusamo antoi hyvät valmiudet lähteä maailmalle koittamaan omaa osaamista. Vaikka seura onkin meidän leveysasteilla suhteellisen pieni, toiminta hyvinkin monipuolista. Nimenomaan yhteisöllisyys ja yhteen hiileen puhaltaminen toiminnan kautta piti nuoruuden intoa hyvin yllä. Seura ei keskittynyt pelkästään pyöräilyyn vaan kaupassa tuli mukana myös kaikkea muuta.

Niin sen pitääkin olla. Harrastamisen pitää olla hauskaa ja kannustavaa. Sieltä niitä huippuja jossain vaiheessa syntyy urheilumaailmaan.