Ensi viikolla minulla alkaa toivottavasti viimeinen lukuvuoteni Kuusamon lukiossa. Viimeinen vuosi tuo tullessaan paljon innostusta tulevaa varten, mutta myös hieman ennenaikaista kaipuuta.
Vaikka kuinka kliseiseltä se kuulostaakin, en voi uskoa, että lukio on jo kohta ohi. En voi uskoa, että jo vuoden päästä tähän aikaan, sormet ristissä, olen jossain päin Suomea yliopistossa.
Olen innoissani elämäni seuraavasta vaiheesta, mutta se tuntuu tulevan niin kovalla vauhdilla.
Aina kun taipaleeni yhdessä koulussa on päättynyt, olen ollut erittäin tunteellinen. Kun sain ala-asteella kuudennen luokan todistuksen, itkin kovasti, koska tiesin meidän luokan hajaantuvan yläasteella.
Kun taas valmistuin kokonaan peruskoulusta, itkin kahta kovemmin, kun kaverit alkoivat hajaantumaan jo eri kouluihin, ja jopa eri paikkakunnille.
En ole pelkästään suunnattoman tunteellinen ihminen, mutta olen myös hieman huono käsittelemään muutosta. Ja nythän minulla varsinkin on muutos edessä.
Kun olen miettinyt Kuusamosta lähtemistä, siihen on liittynyt kärsimätön ja innostunut halu. Monta vuotta olen malttamattomana odottanut, että pääsen pois täältä, ja uskon monen kaltaiseni nuoren samaistuvan.
Isot kaupungit vetävät minua puoleensa, mutta nyt tilanne alkaa tuntumaan katkeransuloiselta. Nyt alan tajuamaan, että sitä alkaa kaipaamaan ja haluamaan, minkä menettää.
Kaikista pelottavinta lukiosta valmistumisessa on se, etten ole ennen ollut tällaisessa tilanteessa. Jos hyvin käy, ja pääsen yliopistoon heti valmistumisen jälkeen, muutan pois Kuusamosta.
Niin muuttavat myös kaverini. En tule näkemään heitä enää päivittäin, vaan pelkästään erikoistilanteen sattuessa. Myös perhe jää taakse, ja ainoat kerrat milloin tulen heitä näkemään, ovat pyhäpäivät ja lomat.
Pienetkin asiat, kuten uusi lähikauppa uudella henkilökunnalla, alkavat tuntumaan pelottavalta ja ylitsepääsemättömältä. Tulevaisuus on aina ollut niin abstraktia ja kuvitteellista. Nyt se alkaa olemaan todellisuutta.
Olen alkanut oppimaan, että aikuisuus on asioiden menettämistä, ja muutokseen on pakko tottua. Sana muutos on aina kuulostanut korvaani negatiiviselta, mutta olen alkanut löytämään siitä myös positiivisuutta.
En välttämättä tule tapaamaan tämän hetken parasta kaveriani, kuin ehkä kerran vuodessa, mutta tiedän varmasti, että olen joko kaaso tai morsiusneito hänen häissään.
Joudun sanomaan hyvästi omalle makuuhuoneelleni, jonka äiti ilmeisesti muuttaa vaatehuoneeksi, mutta ainakin pääsen sisustamaan omaa asuntoani, ja viimein ottamaan sen kissan, jota olen äidiltäni pyytänyt vuosia. Joten, ehkä muutos ei sittenkään ole niin pelottavaa.
Nyt kun abi-vuoteni alkaa, teen itselleni lupauksen. Lupaan itselleni nauttia siitä täysillä.
Kärsin kirjoitusten läpi ja toivottavasti ilahdun kauniista laudatur-rivistä. Rellestän penkkareissa, vielä päättämättömässä naamiaisasussa, ja kuokin ensi vuoden vanhojen jatkoilla.
Näen kavereitani ja ystäviäni niin paljon kuin he seurastani jaksavat nauttia, tai ehkä riittävän pitkän ajan jälkeen kärsiä siitä. Tuhlaan rahani hauskuuksiin, kuten matkuskeluun ja myöhäisillan ravintolakäynteihin, ennen kuin rahat menevät vuokraan ja opiskelijasafkaan.
Ja tottakai myös suon vanhemmilleni laatuaikaa kanssani, ennen kuin he alkavat kärsimään tyhjän pesän syndroomasta. Lupaan tehdä kaikkea tätä siihen asti, kun vedän sen kauan odotetun valkolakin päähäni.
Ja hei, onhan meillä aina Skype.
