Maanpuolustuskorkeakoulun koulutussuunnittelija, kasvatustieteiden maisteri, reservin vääpeli Sanna Kantola piti juhlapuheen etäyhteyden kautta Käylän veteraanipäivän juhlassa.
Sanna Kantolan puhe:
Arvoisat sotiemme veteraanit, Kuusamon kaupunki, hyvät naiset ja herrat.
Synnymme aina aikaan, jota emme voi itse valita, silloin on otettava paikkansa siinä mitä on tarjolla. Niillä mahdollisuuksilla mitä yksilön ympärillä on. Kaikilla ne eivät ole samanlaiset, ja jokaisen tarina muodostuu aivan ainutlaatuiseksi.
Synnyin 90-luvun laman kynnykselle. Sukuani Sallasta oli aiemmin siirtynyt työllisyysmahdollisuuksien perään toiselle puolelle Suomea, kauas kotoa. Niin myös nuoret vanhempanikin. Isovanhemmat jäivät koteihinsa. Mihinkäs he sieltä lähtisivät, olivathan he pysyneet siellä pahemmissakin ajanhetkissä. Tämä kotiseutuidentiteetti välittyi meihin jälkipolviin vahvana, niin kuin kovin moni muukin asia hyvässä ja pahassa, riippumatta siitä minne päin maailma meidät fyysisesti vei.
Pelko oli iso välittyvä tunne itärajan lähellä asuvien perheissä. Tästä esimerkkinä siviiliväestön kohtalot Kuoliovaarassa, Lämsänkylässä, Murtovaarassa ja Suorajärvellä, kun neuvostopartisaanit toimittivat tuhoamisoperaatioitaan suomalaisiin kyliin; naisiin, lapsiin ja vanhuksiin. Pelon lisäksi myös monet muut tunteisiin liittyvät toimintamallit periytyivät sukupolvilta toisille. Pikkulottana toiminut isoäitini toimi neuvokkaasti Hautajärven partisaani-iskussa ja siinä samalla tietämättään vaikutti parin sukupolven päähän tyttärentyttärensä elämänkulkuun.
Kiinnostuin sotahistoriasta jo ennen kouluikää kovin varhain näiden tapahtumien myötävaikutuksesta. Sukujuuret ja historia, joku selittämätön tunne Suomesta, yhteiskunnasta, jonka eteen olisi kunnia tehdä työtä. Minusta piti tulla arkeologi, historian opettaja tai sotilas. On selvää, että yhteys näillä ammateilla juurtaa juurensa isovanhempieni ja vanhempieni kotiseudulle ja historiaan. Valitettavasti yhteiskunnalliset rakenteet suuntaavat sukupuolia tiettyihin ammatteihin, ja monen henkilön potentiaali, aito kiinnostus tai kokonaan näkymättömäksi jäävät kyvyt rajataan ehkä tiedostamattamme jo lapsena pois.
Työkeskeisyys onkin myös yksi sodan jättämä perintö meille jälkipolville. Sodan ja jälleenrakennuksen aikana työllä voitiin vaikuttaa tulevaisuuteen. Sitä tehtiin, kun oli pakko, fyysisen ja psyykkisen kestävyyden rajoilla. Sota- ja jälleenrakennusajan lapsista kasvoi aikuisia, jotka hoitavat työnsä ja velvollisuutensa jopa itsensä kustannuksella. Tämä lienee vaikuttanut suomalaisen identiteetin muodostumiseen. Mitä kertoisit itsestäsi uudelle ihmiselle, jos et mainitsisi ammattiasi tai elämäntyötäsi? Olisiko se sinusta yhtä tärkeää? Miten koville se ottaa, jos et saisi tehdä työtä? Miksi nuoret uupuvat työtaakan alle yhä nuorempina? Voisiko olla, että suomalaisen identiteetistä niin iso osa on työtä, tai ainakin sen merkitystä ihmisessä korostetaan.
Naiset kasvattivat sota-ajan lapset kotona muiden raskaiden töiden lisäksi. En voi olla kuvittelematta sitä tarpeiden sivuuttamisen määrää, jonka sota-ajan lapset kokivat, kun ei vain ollut aikaa ja lapset joutuivat ottamaan vastuuta liian aikaisin. Mahdollisesti rintamalta palanneet miehet olivat murtuneita ja monesti myös lasten tavoin naisten tuettavina. Kommunikaation tapojen ja tunteiden sivuuttamisen myötä vaikutus omien lasten kasvatukseen ja tunteiden siirtämiseen sukupolvelta toiselle on usein merkittävä. Niin monissa perheissä oli kohtalona puhumattomuuden kulttuuri ja alkoholismi, joka kivuliaana meissä vaikuttaa edelleen. Tuona aikana naiset tekivät miesten lailla uskomattoman työn, jolla on vaikutuksia nyky-yhteiskuntaan. He tekivät muutakin kuin kodin välttämättömät työt, olivat ne sitten perinteisesti miellettyjä miesten tai naisten töitä, sillä ei ollut merkitystä. Työ oli tehtävä ja se tehtiin hyvin.
Suomen sotaveteraanien kunniaksi vietetään tänään kansallista liputus- ja juhlapäivää. Kunnioittamalla heitä viimeiseen mieheen ja naiseen, ja yhä edelleen tunnistamalla työnsä vaikutukset yhteiskuntaamme, pidämme menneiden sukupolven työtä sille kuuluvassa arvossaan. Tänä vuonna juhlitaan erityisesti Lotta Svärd -järjestön 100 vuoden ikää. Lottamuistomerkille tänään Käylässä laskettu seppele on yksi ilmentymä erityisesti jälkipolvien kunnioituksesta lottien tekemästä työstä tämän yhteiskunnan eteen. Samalla sen fyysinen sijainti muistuttaa meitä tämän alueen kokemista menetyksistä ja uhrauksista.
Sata vuotta taakse päin elettiin hyvin erilaista aikakautta. Suojeluskuntien maanpuolustustyön tukemiseksi naiset ottivat kotirintaman ohella paikkansa perustamalla merkittävän Lotta Svärd -yhdistyksen vuonna 1921. Voidaan puhua merkittävästä, sillä väkilukuun suhteutettuna järjestö on maailman suurin naisten vapaaehtoinen maanpuolustusjärjestö, jonka yhteiskunnallinen vaikuttavuus on isompi kuin moni äkkiseltään arvaakaan.
Lotta Svärd -järjestö voidaan nähdä aikaansa nähden hyvin tasa-arvoistavana toimijana, jonka keskiössä oli koulutus ja toiminta yhteiskuntaluokasta riippumatta. Naiset lähtivät maanpuolustustyöhön yhteisen hyvän ja yhteiskunnan vuoksi, halusta palvella tätä maata ja tehdä merkityksellistä työtä. Kaikille osallistujille tarjottiin koulutusta taustasta riippumatta, yhteisen päämäärän eteen. Järjestö luotiin tukemaan suojeluskuntia ja se toimikin aluksi paikallisesti suojeluskuntien alaisuudessa. Toiminta kasvoi ja eriytyi lopulta omaksi organisaatiokseen alajaostoineen ja jatkosodan aikana se liitettiin osaksi puolustusvoimia. Toiminta oli siis hyvin organisoitua ja se koettiin arvokkaana.
Lottalupauksessa lotat antoivat lupauksensa kunniasanalla, että rehellisesti ja omantunnontarkasti avustan suojeluskuntajärjestöä sen puolustaessa uskontoa, kotia ja isänmaata ja täytän minulle uskotut maanpuolustustehtävät noudattaen Lotta-Svärd järjestön sääntöjä. Myös lottapukua käytettäessä päti tietyt käyttäytymissäännöt.
Sodan aikana lotat vapauttivat huomattavan määrän miehiä rintamalle, toimimalla merkittävissä tehtävissä. Samalla pikkulotat eli lottatytöt vapauttivat sodan aikana nuoresta iästään huolimatta lottia yhä edelleen tärkeisiin tehtäviin myös rintamalle. Lottatyttöjen vastuu oli hirvittävän suuri. Puhutaan 8-16 -vuotiaista tytöistä. Näissä tehtävissä toimi järjestön loppuvaiheessa jo lähes 50 000 lasta ja enimmillään koko Lotta Svärd -järjestössä 232 000 henkilöä.
Maanpuolustustyön lisäksi naiset hoitivat työt ja kodin. Vielä tuohon aikaan naisten tekemän työn arvostus ei ollut kovin suurta, vaikka taakka oli monelle niin kovin kohtuuton. Tilanne on parantunut sotavuosista. Kuitenkin on vastuullista pysähtyä aika ajoin miettimään tätä yhdenlaista sodan perintöä nyky-yhteiskunnalle. Tänäkin kovin vaikeana pandemia-aikana yhä edelleen korostuu se, että esimerkiksi hoitoalan tehtävien arvostus ja palkka eivät vieläkään kohtaa perinteisesti miesten ammateiksi miellettyjen tehtävien kanssa.
Suomalainen koulutusjärjestelmä on antanut kovin monelle, näistä sodan yksilölle ja yhteiskunnan rakenteille jääneistä perinnöistä huolimatta, hyvän pohjan lähteä rakentamaan omaa tulevaisuuttaan. Tekemään työtä ja vaikuttamaan omaan tulevaisuuteensa. Lotta Svärd perustui pitkälle tasa-arvoon ja koulutukseen ja niin myös suomalainen koulu. Koulu tarjoaa mahdollisuuksia edetä yhteiskunnan eri tehtäviin kiinnostuksen ja kykyjen mukaan. Ja samalla saattaa kompensoida sitä, mitä ei ole kotona ollut mahdollista saada. Samaan yhdenvertaiseen periaatteeseen perustuu myös suomalainen varusmiespalvelus ja naisten vapaaehtoinen asepalvelus.
Ei kuitenkaan ole kovin kauasnäköistä tyytyä siihen, että kaikki tasa-arvon ja yhdenvertaisuuden saralla olisi nyt tehty, vaan kuulostelu ja ajankohtainen tutkimustieto, empatia ja tuomitsematon kiinnostus, sekä vanhojen, toimimattomaksi koettujen toimintatapojen muuttaminen ja puuttuminen ovat avainsanat yhteiskunnan menestyksen luomiselle.
Lotta Svärdin kautta naiset pääsivät osaksi maanpuolustusta, vaikka tehtävää oli jo muutenkin riittävästi. Eikä vain osallistumaan maanpuolustukseen vaan osallistumaan yhteiskunnan toimintaan. Tämän tulisi olla itsestään selvää, sekä rauhan, että kriisin aikana. Lähemmäs kaikkien osallisuutta päästään, kun tarkastellaan kriittisesti esimerkiksi koulutuksen eriarvoisuutta, eli sitä, miksi koulutukselliset mahdollisuudet eivät toteudu kaikille samanlaisina. Asiaan vaikuttaa sukupuolen lisäksi niin kovin moni muukin asia, kuten esimerkiksi yhteiskuntaluokka, vanhempien koulutustausta, tukiverkostot, tunteidensäätelytaidot, juuret.
Osallistuminen yhteiskuntaan lähtökohdista riippumatta, on taistelemisen arvoinen tavoite, johon menneet ajanjaksot ja Lotta Svärdin kaltaiset instituutiot ovat Suomessa vaikuttaneet. Olen onnekas, kun minulla on ollut tuki sille, mitä haluan tehdä, vaikka se ei aina ole ollut se vaihtoehto, jota sukupuoleni perusteella on odotettu. Naisten määrä vapaaehtoiseen asepalvelukseen sekä upseerikoulutukseen hakeutumisessa on tänä vuonna ennätyksellinen. Sotilas on sotilas sukupuolestaan riippumatta, mutta rakenteellisesti sukupuolijakaumalla on vielä merkitystä. Toivon, että sotilaan, tai lapsen, ei tarvitse perustella valintojaan ja taistella liikaa rajoittavia rakenteita vastaan, vaan että jokainen saisi mahdollisuuden kiinnostua asiasta kuin asiasta ja edetä sinne, minne haluaa. Toivon myös, että jonain päivänä ei olisi tarvetta enää tarkastella rakenteellista sukupuolijakaumaa. Toivon, että keneltäkään ei odotettaisi jotain tiettyä asiaa pelkän sukupuolen perusteella.
Minä henkilökohtaisesti kiitän myös veteraanisukupolvea siitä, että olen saanut käydä tieni läpi suomalaisen koulujärjestelmän, osallistua maanpuolustukseen itselleni sopivalla tavalla asepalveluksen kautta, opiskella yliopistoissa ja toimia yhä edelleen puolustusvoimien merkittävissä asiantuntijatehtävissä. Kiitos, että meillä nuoremmilla sukupolvilla on ollut edes mahdollista edetä yhteiskunnan tärkeisiin tehtäviin, vaikuttamaan tulevaisuuteemme. Kiitän, että teitte tarvittavan ja enemmänkin siinä ajassa, joka kohdallenne on osunut. Se aika, urhoollisuus ja uhraukset eivät ole unohtuneet, vaan se kaikki on muodostunut pitkäksi sukupolvet ylittäväksi prosessiksi, jota me vieläkin käsittelemme niin hyvässä kuin pahassa. Me jälkipolvet pyrimme tekemään osamme, jotta tulevaisuudessakin kohtaamamme tapahtumat käännetään vielä voitoksi. Pyrimme vastuullisesti tiedostamaan syy-seuraussuhteita ja tarvittaessa huomioimaan itsemme, toistemme ja toivottavasti ennen kaikkea lastemme tarpeet.
Joskus elämän eri vaiheissa pysähtyessäni tai välillä kiireen keskelläkin mietin, että jääköhän minusta tänne jälki. Tänään – ja nyt - jäljen jättämistä erityisesti miettiessäni - Tämän Juhlapäivän Sankarit - voin ainakin todeta, että Teistä jää jälki. Suurempi ja vaikuttavampi kuin arvaattekaan.
Joten vielä kerran. Arvoisat Sotiemme Veteraanit, naiset ja miehet. Kiitos.
Kiitos uskomattomasta ja vaikeasta työstä paitsi maamme, niin myös tasa-arvon ja yhdenvertaisuuden hyväksi.
Hyvää kansallista veteraanipäivää ja menestystä ihan jokaiselle!
