Harri Lämsä on Koil­lis­maan Osuus­kau­pan uusi toi­mi­tus­joh­ta­ja – Uusi johtaja aloit­taa teh­tä­väs­sään maa­lis­kuus­sa

Lue tietopaketti: Mitä ää­nes­tä­jän olisi hyvä tietää alue­vaa­leis­ta? Ko­ko­sim­me ky­sy­myk­set ja vas­tauk­set

Osallistu lukijaäänestykseen: Valitse Koil­lis­sa­no­mien paras kansi vuo­del­ta 2021

Seppo Kallion ar­vos­te­lu: Pou­len­cin so­naa­tis­sa oli ih­meel­lis­tä taikaa

Teemu Huunoselle (vas.) ja Miikka Lehtoaholle on kehkeytynyt jo oma fanikunta.
Teemu Huunoselle (vas.) ja Miikka Lehtoaholle on kehkeytynyt jo oma fanikunta.
Kuva: Seppo Kallio

Ruskakonsertti-sarjan päätöskonsertti Kuusamon kirkossa 27.9. Teemu Huunonen, huilu ja Miikka Lehtoaho, piano ja urut. Bach, Hue, Poulenc ja Vivaldi

Teemu Huunoselle (huilu) ja Miikka Lehtoaholle (piano) on kehkeytynyt Kuusamossa jo oma fanikunta. Duon homogeenista ja sulavaa soittoa kuunnellessa ei kuulijana tarvitse ihmetellä, miksi näin on käynyt. Soitto on nimittäin äärimmäisen vangitsevaa ja tarpeen tullen sekä iskevää että täsmällistä. Jo klassikoksi muodostuneen ranskalaisen Francis Poulencin sonaatin esitys (1959) huilulle ja pianolle oli duolta kiistatta konsertin huikein tulkinta. Ensimmäisen osan haikean melankolinen teema piirtyi Pyhän Ristin kirkon akustikkaan ruskan täyteisin sointivärein. Toisen osan hitaampi cantilena-osa loi puolestaan hienovaraista jännitettä viimeisen osan nopean preston yltäkylläisiin inventioihin saakka. Niin, ja mikä parasta Huunosen ja Lehtoahon yhteistyö toimi kuin ajatus ja tarkkoja sisääntuloja täydensivät hienot fraasien dynaamisten sävyarsenaalien vaihdokset.

Olihan konsertissa hivenen ihmettelemisen aihettakin. Bachin h-molli huilusonaatti oli ehkä turhan hivenen radikaali esitys Lehtoahon säestäessä tällä kertaa suurilla kirkkouruilla. Bachin herkullisesta polyfonisesta kudoksesta tuli paikoin kömpelöä ja raskasta ja osin jopa tunnistamatonta mössöä. Hitaassa osassa oli sentään hetkensä, mutta muutoin kyyti oli uuvuttavaa. Hauskana kuriositeettina kuultiin Lehtoahon urkusoolona Antonio Vivaldin Neljän vuodenajan sarjasta ”Syksy”, joka on alkujaan sävelletty solistiselle viululle ja jousiorkesterille. Lehtoaho leikitteli ansiokkaasti urkujen suomilla äänikerroilla tarjoten kuulijoille aitoa barokin ruhtinaallista kerrontaa.

Georg Huen Fantasia (1913) huilulle ja pianolle oli myös mielenkiintoista, joskaan ei niin persoonallista musiikkia. Ylimääräisenä kuultu argentiinalaisen Astor Piazzollan milonga Oblivion oli sen sijaan huikeaa kuultavaa. Huunosen ja Lehtoahon heittäytyminen musiikkiin on vain niin umpimusiikaalista, ettei sitä voi mitenkään vastustaa.

Seppo Kallio