Älypuhelin kajastaa kirkkaana sumuisen lauantai-aamun hämärässä. Vouti Timo Törmänen esittelee parikymmenpäiselle oranssiliiviselle joukolle mustavalkoisia valokuvia puhelimen ruudulta. Törmäsenvaarassa valmistaudutaan jahtiin.
– Meillä on aamulta havaintoja. Hirviä on tiedossa, Törmänen kertoo.
Törmäsen riistakamerat ovat kuvanneet läheisen riistapellon elämää kolmatta viikkoa. Nyt saatujen havaintojen perusteella tiedetään varmasti, että metsästysalueella majailee useampi hirviyksilö.
Havaintoja, eli riistakameran valokuvia, on yhteensä kahdeksan, mutta kaikki niistä eivät ole tarkkoja. Osassa näkyy selkeä hirven pää, osassa taas jotain etäisesti eläintä muistuttavaa.
– Onko tuo naarasmulli vai pajunoksa, yksi porukasta heittää ilmoille.
Kommentti saa monet nauramaan, mutta vain hetkeksi. Kuvia on lisää ja yhdessä näkyy uroshirvi, ehkä neli- tai kuusipiikkinen.
– Siinä on iso, Törmänen toteaa. Moni katsoo vierustoveriaan ja nyökyttelee.
Viimeisimmässä kuvassa näkyy selkeästi uroshirvi. Kuva on otettu 6.35, alle kaksi tuntia metsästysporukan kokoontumisesta.
Hirvien löytäminen entisaikaan oli suurimmaksi osaksi tuuripeliä.
Tämän muistaa Utajärveltä alun perin kotoisin oleva Reijo Merilä. Kahdeksan vuotta Kuusamossa asunut Merilä ollut mukana hirvijahdeissa kuusitoistakesäisestä saakka. Nyt hän on seitsemänkymmentäkolme. Vain kaksi vuotta on jäänyt metsästämättä sairastapauksien vuoksi.
– Syksyllä, ennen kuin lumi tuli, se oli sellaista hakuammuntaa, Merilä muistelee.
Lumi auttoi hirvien jäljittämisessä ja antoi metsästäjille mahdollisuuden käyttää suksia.
Tänä päivänä riistakamerat lähettävät valokuvat automaattisesti suoraan puhelimeen kellonajasta tai säästä piittaamatta.
Vouti vetää esiin ison kartan ja pyytää ampujia tulemaan lähemmäs. Jahdin suunnittelu vaatii maaston tuntemista ja tarkkaa osallistujien ohjeistamista. Turvallisuudesta ei tingitä.
– Katsotaan passilinjat eikä ruveta roiskimaan. Meillä ei ole kiire mihinkään, Törmänen ohjeistaa.
Ajohenkilöt ja passiin menijät, niin miehet, naiset kuin lapsetkin, saavat omat koordinaattinsa metsäteille noin neljän kilometrin päähän passissa olevista. Lapset kulkevat vanhempien matkassa, aikuiset omillaan.
Passipaikat on katsottu niin, että ajajien säikäyttämät hirven juoksevat miltei pakostikin ampujien näkösälle joko suon laidalta tai hakkuuaukealle.
Maastossa kävely tuo hien pintaan. Merilä toteaa, että on pannut liikaa vaatetta päälle.
Hän kertoo olleensa nuorena miehenä metsällä vanhan utajärveläismiehen mukana. Tämä otti metsästyksen hieman rauhallisemmalla otteella.
Vanha mies tiesi, missä hirvet liikkuivat: ne tulivat kahden metsäkaistaleen väliin jäävälle suoaukealle. Hän meni aamulla suon laidalle, sytytti nuotionsa ja jäi odottamaan niitä kaikessa rauhassa kahvia keitellen.
Suolle ilmestyi hirvi, toinen, kolmaskin. Ne kaikki jäivät saaliiksi.
Törmäsenvaarassa Merilä ja Kalevi Törmänen kulkevat rinta rinnan metsätiellä kohti sovittua ajolinjaa.
– Lähdemme kävelemään rauhallisesti, mennään tästä rantaan ja siitä eteenpäin, Törmänen kertoo.
Matkaa passissa odottavien ampujien luo on neljä-viisi kilometriä. Aikuinen taivaltaa kahdesta kolmeen kilometriä tunnissa maaston kunnosta riippuen.
– Ei menny niinku römssöössä, Kalevi Törmänen toteaa rauhallisesti, kun miltei puolet ensimmäisen hirvenajon ajohenkilöistä jää jo matkan alkuvaiheessa liian taakse ja ottaa vahingossa vielä väärän reitinkin.
Törmänen hyppää metsäautotieltä ojan yli takaisin metsään ja jatkaa omaa ajoreittiään.
Kraak.
Korppi selostaa Merilän kävelyä. Merilä vastaa tälle raakkumalla ja korppi vastaa takaisin.
– Korpit ovat viisaita eläimiä. Ne tietävät, milloin on metsästys käynnissä. Kalastaessakin ne odottavat omaa osaansa, Merilä toteaa.
Puron kohdalla rantamudassa näkyy useita sorkkien painaumia. Niitä löytyy lisää hiekkaiselta metsätien pätkältä.
– Tästä se on lähtenyt vauhdilla, sen näkee kuopaisujäljestä.
Huudahdukset ja käsien lyönnit kuuluvat männikön lävitse tasaisin väliajoin. Ajossa kommunikoidaan äänillä.
Maastonmuodot ja metsä peittävät ajajien näköyhteyden toisiinsa. Välillä puiden takaa vilahtaa oranssi huomioliivi. Välimatkaa toiseen ihmiseen voi olla jopa satakunta metriä.
– Kymmenen askelta ja huuto, vouti Törmänen opetti alkuselostuksessa uusille ajajille. Näin ajaja voi seurata omaa edistymistään: jos sivuilta kuuluu ääntä, on hän oikeassa paikassa ketjussa.
Merilä kävelee tismalleen kymmenen askelta ja huudahtaa tai lyö käsiään yhteen.
Männikkö muuttuu tiheäksi taimikoksi. Yksittäinen laukaus kajahtaa kaukaisuudesta.
Sitten alkaa tapahtua.
– Hirvi edessä, hirvi edessä, kuuluu huuto Merilän vasemmalta puolelta. Ajajat ovat saaneet näköhavainnon.
Huuto toistetaan muutamaan kertaan monesta suusta. Kävelytahti kiristyy.
Pam. Pam. Pam.
Suoraan edestä, alle kilometrin päästä, kuuluu puolen minuutin sisään kolme laukausta.
Uroshirvi makaa elottomana hakkuuaukealla ylärinteessä metsätien vieressä. Veri erottuu kirkkaana viereisen kivenlohkareen päältä. Jalat törröttävät kyljelleen kaatuneen ruhon alta. Sonnin silmät ovat auki.
Auvo Määttä tutkii kaatamaansa hirveä. Hän on ensimmäistä kertaa passissa. Hirvi on myös hänen ensimmäisensä. Ampuja saa lukuisia kättelyjä metsästysporukan jäseniltä.
– Minulla on velipojan kolmekymmentä vuotta vanha tähtäin ja kysyin, että tarvitseeko sitä kohdistaa. Hän sanoi, ettei tarvitse, Määttä kertoo kääntäessään hirveä vatsa ylöspäin suolestamisen helpottamiseksi.
Määttä oli havainnut kaksi hirveä niiden juostessa ajajia pakoon metsäautotien yli hakkuuaukealle. Toinen pääsi pakoon, toista Määttä ampui kolmasti ennen kuin se kaatui.
Ampujalta kysytään useaan otteeseen tärisivätkö hänen kätensä, kun hän havaitsi hirvet hakkuuaukean laidalla. Ei tärissyt, jännitys laukesi vasta laukausten jälkeen.
– Ei siinä oikein ehtinyt ajatella jännittämistä, Määttä toteaa avatessaan hirven vatsaontelon puukollaan.
Auvo Määttä, Timo Törmänen ja Kalevi Törmänen vetävät hirven harmaan suoliston mahalaukkuineen varvikkoon. Ne höyryävät lämpiminä viileässä syysilmassa. Maksa ja munuaiset otetaan talteen muovipussiin.
– Joku voi ottaa loput koirille, jos haluaa. Minä en ota, Määttä kertoo porukalle.
Paikalle kutsuttu auto peräkärryineen pysähtyy tielle odottamaan saalista.
Merilän nuoruudessa peräkärryjä ei käytetty. Silloin ei myöskään ollut kattavaa metsäautotieverkostoa.
– Silloin hirvet vedettiin köysillä miehissä pois maastosta. Se vaati kovaa kuntoa. Hiki lensi.
Merilä jatkaa tarinaansa vanhan miehen kolmesta hirvestä. Ne ammuttiin niin hankalakulkuisen maaston taakse, että ne piti paloitella paikan päällä ja kuljettaa jalkapelillä pois. Lavat kulkivat miesten olilla, lihat repuissa.
– Monta reissua piti sinne tehdä, talviyön kuutamon valossa kannettiin niitä muutaman kilometrin päässä odottavalle traktorille.
– Metsästys on muuttunut paljon. Tänä päivänä meillä on käytössä mönkijät, autot ja hyvät metsätiet. Tämä on nykyään herranhommaa.
Apuvälineistä huolimatta historia palaa hetkeksi takaisin, kun hirvi vedetään köysillä peräkärryyn.
Metsästysporukka kokoontuu Törmäsenvaaran metsästysmajalle. Hirven ruho nostetaan taljoilla roikkumaan vajan katosta. Nylkeminen alkaa.
– Tämä on hyvän kokoinen, hieno saalis, vouti Törmänen toteaa.
Osa väestä kokoontuu läheiselle nuotiolle makkaranpaistoon ja kahvinkeittoon. Märkiä vaatteita vaihdetaan kuiviin. Auvo Määttä ei halua istua ryhmän keskelle maanitteluista huolimatta, vaan jättäytyy taka-alalle.
– Haetaanko koira, mitä mieltä olette, vouti Törmänen kysyy.
Osa ajajista ja ampujista ei ehdi kahvikuppostakaan nauttia, kun he jo valmistautuvat uuteen ajoon.
Yksi hirvi jäi saaliiksi, mutta ensimmäinen, yksittäisenä ammuttu laukaus osui nähdyn hirven sijasta puuhun.
Hirvi pääsi pakoon ja nyt sitä lähdetään etsimään koiran kanssa.
Teksti ja kuvat: Petri Markkanen
