Mainos: Sieltä, missä tunnet elä­vä­si. Tutustu Koil­lis­sa­no­mat Digiin 1 kk 1 €. Tilaa tästä.

Toi­mit­ta­jal­ta: Ei uutena vuotena aina tar­vit­se uu­dis­tua – tär­kein­tä on oppia olemaan ar­mol­li­nen it­sel­leen

Vappu Jaakkola
Kuva: Jussi Pohjavirta

Pian vaihtuu vuosi. Ilmassa on tiettyä varovaista toiveikkuuden tuntua: josko nyt tuosta seuraavasta saataisiin vähän armollisempi niin yksilöille kuin yhteiskunnallekin.

Jälleen moni mietiskelee menneen vuoden mokia ja mukavia hetkiä, ja päähän pääsee pujahtamaan haaveita ja suunnitelmia seuraavalle.

Ehkä jotain itsessä ja elämässä halutaan parantaa, vaikka varsinaisten uudenvuodenlupausten laatimista pitäisikin pelkkänä itsepetoksena tai "täysin tyhjäntypisenä tyyräyksenä", kuten isäni tapasi turhanpäiväisyyksistä todeta.

Yksi suhtautuu vuoden vaihtumiseen lähes lapsekkaalla innolla: mitähän mahdollisuuksia ihkauuteen vuoteen mahtuukaan! Toista tuleva ahdistaa: mitä jos tämäkään vuosi ei tuo tullessaan kaivattua muutosta, menestystä, terveyttä tai turvaa?

Jotakuta taas gregoriaaninen kalenterijärjestelmä ei oikeastaan kiinnosta, eikä vuosiluvun vaihtuminen herätä mitään erityisiä tuntemuksia – tammikuun ensimmäinen päivä on lopulta vain päivä päivän jälkeen. Kunhan sitten vain opettelee kirjoittamaan sen eri numeron päivämäärän loppuun.

Uudenvuoden aattona joku jaksaa tehdä tinat ja suunnitella niin makeat kuin suolaisetkin menut, ja illalla ilotulitteet paukkuvat kilpaa skumppapullojen kanssa. Toiselle koko uusivuosi on ihan liian lähellä joulua ollakseen jälleen yksi ihan liian iloisten ihmisten juhla, jolloin somea ei huvita avata eikä välttämättä edes sälekaihtimia.

Jollekin sopii hyvin sohvan nurkka, sihijuoma ja pussillinen sipsiä – taikka vaikka nakit ja niiden nakkelu paukkupelkoiselle karvakaverille.

Ei todellakaan tarvitse suunnitella suorittamisia, tehdä tavoitteita tai tuskailla tulevaisuudesta vain siksi, että tulee uusi tammikuu.

Palataanpa alkuun. Toiveikkuuden taso riippuu tietysti henkilöstä ja hänen historiastaan, mutta itse toivon sitä jokaiselle – siis toivoa itsessään.

Jos juuri nyt juuri sinulla jokin elämässä mättää ja tekee mieli mennä vain myttyyn, toivon kovasti, että sinne mytyn keskelle kipunoisi edes pientä toivoa tulevista, paremmista päivistä – koska kyllä niitä vielä tulee. Jos toivo tuntuu jo menetetyltä, toivon edes toisten sen huomaavan ja tuovan sitä toivottomalle pieni pala kerrallaan.

Tulevalta vuodelta voi toivoa armollisuutta, mutta mielestäni tärkeintä on opetella olemaan ihan itse armollinen itselleen ja ottamaan myös apua vastaan.

Ei todellakaan tarvitse suunnitella suorittamisia, tehdä tavoitteita tai tuskailla tulevaisuudesta vain siksi, että tulee uusi tammikuu. Jos kuitenkin lupaa itselleen uudistumista, ei tarvitse pelätä epäonnistumista. Ihmisiä tässä kaikki ollaan, ihmisiä pyristelemässä aina päivästä seuraavaan päivään.

Eikä siitä uudesta vuodesta tarvitse tulla mitään ihmeellistä, se voi olla ihan vain vuosi. Ja jos ei sen kummempi kuin edellinenkään, niin jospa se seuraava sitten. Aina on toivoa.