Toi­mit­ta­jal­ta: Jo­kai­sen ti­lan­teen hä­tä­va­ra­pu­heen­ai­he on sää – joil­le­kin ei kelpaa ikinä mikään, toinen tuumaa pa­rin­kym­me­nen asteen pak­ka­sil­la, että eipä ole iti­kois­ta haittaa


-
Kuva: Mikko Halvari

Mikä siinä on, kun mikään ei kelpaa? Tämä ajatus käy mielessäni tasaisin väliajoin, kun tulee puhe säästä.

Kuusamon kahdeksan vuodenaikaa antavat niin luontokokemuksia kuin muita kokemuksia, enemmän tai vähemmän haluttuja. Ulkomaalaisten ystävieni on vaikea ymmärtää, kun puhun talvesta, joka kestää loka-marraskuulta melkein toukokuulle.

Briteissä asuessani todistin ensikädessä, mitä tapahtuu, kun maahan asti pääsee juuri ja juuri kolme senttiä lunta. Suljettiin yliopistot ja muut koulut, ja kaikenlainen liikkuminen muuten kuin jalkaisin väheni minimiin. Jännittävintä oli nähdä ihmiset puistossa tekemässä lumipalloja ja -ukkoja paljain käsin. Iso puistoalue tuli aurattua kerralla, kun joka ikinen lumihiutale rullattiin palloksi.

Sääoloja ei voi verrata keskenään, ja suomalaisen näkökulmasta ylimitoitetuilta tuntuvat toimenpiteet todennäköisesti pelastivat henkiä maassa, jossa ei ajeta jääpinnalla kolmasosaa vuodesta. Lumestakin on varmaan helpompi innostua, kun sitä näkee kerran muutamassa vuodessa parin sentin verran.

Suomessa pitkän talven jälkeen luulisi, että auringon näkeminen ilahduttaa. Mutta ei. Se pirulainen paistaa tietenkin suoraan silmiin, silloin kuin suvaitsee näyttäytyä.

Kesäisin on jo liian kylmä tai liian kuuma. Tai jos lämmintä on sopivasti, niin vähintään sataa liikaa. Sekään ei ole hyvä, jos nurmikkoa pitää leikata vähän väliä.

Tänä kesänä hyttyset ja muut öttiäiset taitavat tosin yltää kirkkaasti valituslistan kärkeen.

Silti minun on vaikea ymmärtää, miksi säästä valitetaan niin paljon. Sää vaihtelee, eikä ihminen sen päivittäiselle vaihtelulle juuri mitään voi. Tosin jos ilmastonmuutosta ei saada hillittyä nopeasti, sää antaa äkkiä oikeaa valittamisen aihetta.

Koillismaallekin rantautuvan Päivö-myrskyn luvataan antavan vettä noin 30 millilitran edestä. Siinä saattaa olla maasta elävillä syytäkin kirota kuivan alkukesän jälkeen. Ääri-ilmiöt ja epätasaisuudet eivät ainakaan helpota esimerkiksi maanviljelijöiden töitä.

Me muut luonnossaliikkujat, omakotitaloasujat tai muuten ilmaa hengittävät sen sijaan saatamme haluta ennemmin tarkistaa oman asenteemme. Miksi äksytä, raivota tai valittaa asiasta, jota emme voi pelkästään tahtomalla muuttaa?

Viime vuoden puolella haastattelin eläköityvää eräopaskouluttajaa. Yksi hänen monista viisauksistaan oli norjalainen asenne sään suhteen: ei ole huonoa säätä, vain huonoja vaatteita. Siinä kiteytyy se, mitä itse olen yrittänyt parhaani mukaan opetella.

Koiran ulkoiluttaminen sadesäällä harmittaa vähemmän, kun päällä on vedenpitävät vaatteet ja kengät. Toisaalta lapsuuden ratsastusleiri jäi elävästi mieleen, kun heinäkuussa aurinkoisena päivänä tuli rakeita.

Silti ilahdun aina, kun joku kääntää valituksen jollain tavalla päälaelleen ja esimerkiksi toteaa reilun parinkymmenen asteen pakkasilla, että "Ei haittaa itikat".