Asuin opiskeluaikaan edesmenneen metsätalousinsinöörin taloa Rovaniemellä, aivan siinä kirkkomaan vieressä. Talon pihassa olivat viherpeukalot myllänneet jo neljäkymmentäluvulla ja jälki oli sen mukaista, enkä tarkoita saksalaisia, vaikka kirjahyllystä löytyi luettavaksi Mein Kampf kahtena osana. Se on toinen tarina – tosi sekin – tuo natsien luonnonsuojelusinto.
Talon pihassa kasvoi vuosituhannen alussa Suomen pohjoisin tammi – ainakin perikunnassa oltiin varmoja. Itse puu oli kitulias ja juurtunut etelärinteeseen semmoisen reilun kolmen metrin mittaan, siinä kompostin ja nurmikon välissä.
Vuokaralaista kehoitettiin sitä varjelemaan, mutta kummempaa konstia ei tiedetty. Minä sitä katseellani varjelin ja kahtelin, kun se tuntui heikosta vielä heikkenevän. Puun varjeluskonstin keksiminen ei tuntunut siinä vaiheessa niin tähelliseltä, eikä tietämätön arvannut, että noinko sen Suomen pohjoisimman tammen pitäisi elämäänsä elää ja renkaita ympärilleen kerätä.
Sitten siihen ei tullut enää lehtiä ja itsellenikin tuli muutto ruuhka-Suomeen. Puu ja piha taloineen jäi. Luulen, että Suomen pohjoisin tammi kuoli, kuten oli kuollut istuttajansakin.
Nyt kuitenkin on ilmasto muuttumassa, niin kuin tiede on kertonut. Mitenhän tässäkin käy? Ainakin kesä oli niin kuuma, että Koillismaalla ei kukaan muista moista.
Golf-virran lämpöpumppukin kuuluu reistaavan, joten näiden kankaiden ilmanalat saattavat olla menossa vielä toiseenkin suuntaan, kohti kylmää.
Tuhannen vuoden lämpökäppyrä on joka tapauksessa aivan justiinsa singahtanut kohti kartta-koillista, varsinkin näillä nurkilla. Janassa näkyy myös painallus alaspäin, siinä seittemännen- ja kaheksannentoista vuosisadan kohdilla. Tuota pientä jääkautta ennenkin oli lämpö kohollaan, kun Euroopassa vietettiin keski-aikaa ja täällä se oli hätäisesti rauta-aikaa, jos sitäkään. Turun linnaväki ja muu merimaa ei silloin vielä minusta Suomeen kuulunutkaan.
Täälläkin, kai, saattoi kasvaa puolen tuhatta vuotta sitten puita, joita saameksi sanotaan aihkeiksi. Silloin se meinasi vanhaa ohutkuorista mäntyä eli tammea ja myöhemmin sana saattoi tarkoittaa puuta, jota ei enää ole.
Aihkiksi ei Rovaniemen tammi ehtinyt, ellei ole vironnut ja aikanaan aikuistu eli aihkistu. Mutta onkohan täällä Koillismaalla muuta jälkeä tammesta, kuin se saamen sana aihki, jolla taidetaan toisinaan nykyisin tarkoittaa vanhaa petäjää varsinaisen tammen puutteessa?
Tammi kuuluu olevan helppo ottamaan kylmää taimena, mutta vanhemmiten se ei siitäkään pahemmin perustaisi. Liekö tuo sitten omatunto, kun haaveissa olisi kokeilla, jos vaikka tuollaisen puun saisi istumaan, että se olisi siinä satojen vuosien päästä – jos ei tuo Golf-virta sakkaa tai vaikka mahtimaiden Trumputinit hiero ydinnappulaansa liian innokkaasti.