Kuusamon kirjasto edusti minulle, alle kouluikäiselle räkänokalle, edistystä. Punatiilinen rakennus oli kunnan ja valtion virastojen punatiilisten kolossien jatkona.
Punatiiliarkkitehtuuri hallitsi vielä Kitkan Viisaassa, josta toisinaan haettiin äidin kanssa kuumaa grillikanaa. Isä olisi syönyt mieluummin töiden jälkeen potturuokia, mutta sanoi hän myös, että edistys edistyy.
Jäljestäpäin katsottuna tuo punatiili oli parasta mitä tiesin. Kirjasto tuntui tiivistävän edistyvän edistyksen mysteerin. Se viittasi paikkaan jota ei vielä ole, mutta johon oltiin menossa.
Ei arvattu, että juuri nuo 1980-luvun Kuusamon punatiilikolossit olivat vain aikakautensa huipentuma.
Se oli edistyksen aikaa. Lauloin muiden lasten mukana Kuusamon seurakunnassa maailman lasten auttamisesta. Lautanen opittiin syömään tyhjäksi, sen teen toki vieläkin. Jossain oli nälänhätä ja Koillismaallakin voisi olla.
Nälän pelko voitettaisiin kuitenkin nyt. Rakennettiin parempaa. Suomesta rakennettiin mallia muillekin, hyvinvointivaltiota. Tehtiin, kunnes aikakausi vaihtui.
Alkoi yhteisen purkaminen. Vähältä pitää, että joulukuun valtuustoissa ei riidellä jo vuotavien kattojen paikkaamisesta.
Aikakausi teki edistyksestä hetkeksi pilkkasanan, kuten suuressa maailmassa. Vain yksilön kehitykseen sai panna toivonsa.
Yksilöparkaa kehitettiinkin sitten niin maan perusteellisesti. Sielunsa luulisi oikein vääntyneen tuossa peukaloruuvissa. Psyykenlääkkeiden myynnistä päätellen se vääntyikin.
Se oli yksilön halujen synnyttämisestä ja huikeasta tyydytyksestä tunnetun uusliberalismin aikaa.
Historia tuntee ajan aiemman version 1.0 myös johtaneen kulttuuripessimismiin. Yltäkylläisyyden ja kaunan tanssin tuotannon lisäksi version 1.0 liberalismille yhteislaidunten purkaminen tarkoitti samaa kuin version 2.0 uusliberalismille hyvinvointivaltion purkaminen.
Molempina aikakausina mentiin kovaa yhteisestä yksityiseen. Voiton tekeminen lähimmäisen heikkoudesta vapautui moralisoinnista.
Maailmansotiinhan se ensimmäinen liberalismin aikakausi sitten nutistui. Sen aikakauden huipentumasta, sen lopun tunnelmasta, kertoo nyt Yle Areenassa huiman musiikin sävelin, meille ymmärrettävässä muodossa, sarja Babylon Berlin.
Berliinissä elettiin maailmanlopun ravintolassa. Ymmärrettävää on, että nyt Trumpin jälkeen uusliberalismin apoleetikot, kuten Hesarin Heikki Aittokoski, kiemurtelevat epämukavasti. Vaikeaa lie hyväksyä, ettei historia loppunutkaan, vaikka uskoteltiin.
Punatiilinen Kuusamon kirjasto edusti aikansa utopiaa, kirjaimellisesti paikkaa, jota ei ole. Utopia on yhteiskäsite, se on ajatus tavoittelun arvoisesta yhteisolosta.
Utopia ei ole yksilökäsite. Kuusamon kirjasto ei ole punttisalinarsismissa puhkuvan selfiemaakarin selfhelp-opas, johon mailleen painuva aikakausi tiivistyi.
Maailmalla kuulutaan taas puhuttavan utopiasta.