Ikääntymisen myötä havaitsee itsessään uusia piirteitä, kuten nyt esimerkiksi kiiinnostumisen seurakuntavaaleista. Kuudenkympin lähestyessä ei tilanne ole mitenkään outo. Kun katsoo seurakuntavaalien ehdokaslistoja, näyttää kyseessä olevan selvästi ikäluokkani ja oikeastaan vielä ikääntyneempienkin juttu.
Edellisten vaalien tilastojen mukaan selkeästi suurin ryhmä valituiksi tulleista on yli 60-vuotiaat (36.8 prosenttia). Nuorten eli alle 30- vuotiaiden osuus on 8,7 prosenttia. Kuvaavaa lieneekin se, että nuoriksi luokitellaan alle 30-vuotiaat.
Ikä ei kuitenkaan ole se varsinainen asia, joka saa saa itseni asettamaan kysymyksiä. Vaalien ehdokasasettelu on lievästi sanottuna kryptistä. Tavanomaisissa vaaleissa on ryhmitytty selkeästi poliittisten puolueiden mukaan, mutta seurakuntavaaleissa on ryhmäydytty poliittisesti, hengellisesti ja yhteiskuntafilosofisesti. Hyvä puoli on se, että valinnanvara näyttäisi olevan moniulotteinen. Huono puoli se, ettei selkeys ole ns. asian keskiössä.
Kuusamon seurakunnassa mukana on pari poliittista ryhmittymää, laajapohjainen (mitä se lienee sitten tarkoittaneekin) ja kristillinen (vanhoillislestadiolainen). Kotiseurakunnassani on viisi ryhmittymää, joista vain lestadiolaiset voi päätellä. Muiden nimet eivät sano minulle yhtään mitään.
Kuusamon seurakunnan osaltakaan juuri mitään tietoa taustayhteisöistä ei juuri ole. Tietysti päättelyn voi tehdä siitä, että nimi paljastaa puoluepohjaiset. Kristillisen nettisivu taas vie Rauhanyhdistyksen sivulle. Kotiseurakuntani sivuilta sentään löytyy lyhyt luonnehdinta jokaisesta ryhmittymästä, mutta Koillismaalla tällainen ei näytä olevan tapana.
Ehdokkaat ovat esillä vaalikoneissa, mutta ryhmittymien tavoitteista tai toimintaa ohjaavasta ajatuksesta ei ole hajuakaan. Pikemminkin vallitsevaa on se, että tavoitteet ja aatteet pyritään verhoamaan ja piilottamaan mahdollisimman hyvin. Ehkä taustalla on ajatus, ettei kristillisessä organisaatiossa tulisi tuoda esille poliittisia tai muita aatteita. Kyynisempi mieleentuleva ajatus on, että ainakin jossakin määrin pyrkimyksenä on myös harhauttaa äänestäjää.
Kristillisen eli lestadiolaisen yhteisön retoriikan tietysti ymmärtää myös siitä lähtökohdasta, että heille riittää omien tuki, eikä tavoitteena liene voimakkaasti hakea äänestäjäkuntaa laajemmin. Muiden osalta taas luulisi tavoitteena olevan myös uuden kannattajakunnan herättämisen. Seurakuntavaalien äänestysaktiivisuus kun on ollut jo pitkään huolestuttavan alhainen.
Kirkkovaltuustoon valittavilla on päätösvaltaa. Kotiseurakuntani nettisivuilla kerrotaan, että seurakuntayhtymän valtuusto päättää talousarviosta, kirkollisverosta, rakennushankkeista ja suurimmista avustuksista sekä jakaa varat yhtymän seurakunnille. Seurakunnan seurakuntaneuvosto taas valitsee työntekijät, päättää lapsi-, nuoriso-, vanhus- ja diakoniatyöstä. Samoja asioita käsittelevät myös Koillismaan seurakuntien luottamushenkilöt.
Vaalikoneen kysymysten perusteella esille on nostettu muutamia teemoja: suhtautuminen naisten ja miesten tasa-arvoon niin seurakunnassa kuin yhteiskunnassa, suhtautuminen maahanmuuttoon ja kirkon yhteiskunnallinen asema. Kysymyksiä, joista keskustallaan laajemminkin, mutta en vain vielä ole nähnyt ehdokkaiden kovin laajasti näihin ottavan kantaa.
Mies-naispappikysymyksen olisi luullut olevan jo käsitelty, mutta sekin putkahtelee esille. Akuutimpi lienee samaa sukupuolta olevien vihkiminen, mutta siinäkin yhteiskunnan kanta on selkeä, kirkon ei. Selkeää ratkaisua odottaisi myös pappien ns. omantunnon oikeuteen tehdä ratkaisuja näissä asioissa. Mielestäni kunkin papin pitää silloin ainakin selkeästi ja julkisesti ilmoittaa kantansa ja seurakuntalaisella tulisi olla vastaavasti mahdollisuus valita pappinsa oman aatesuuntauksena mukaisesti myös muihin toimituksiin. Mutta silloinhan tilanne olisi yhtä monimutkainen kuin papilla hänen yritellessä väistellä työskentelyä naispapin kanssa. Omatunnon käyttö on täten filosofisesti mielenkiintoisen hankala asia.
Uskonnollinen toiminta kuuluu kirkon operatiiviseen puoleen. Luottamusmiehet vastaavat maallisesta hallinnosta ja kyllä, myös kirkon strategiasta ympäristössään. Siis siitä miten näkyvää ja kantaaottavaa toiminta on. Siksi seurakuntavaaleissakin olisi hyvä, että ehdokkaat toisivat esille mikä kirkko on lähivuosina, ohjaako yhteiskunta kirkkoa vai uskonto kirkon yhteiskunnallista vaikutusta.
Eikä se, että kyseessä on seurakuntavaalit, poissulje puoluepoliittista toimintaa. Se on vain yksi ihmisten järjestäytymisen muoto.
Vaikka uskonto onkin seurakunnan päätehtävä, tulee seurakunnan maallisista asioista puhua suomeksi, ei vain raamatullis-hengellisesti.