Sen jälkeen, kun löin hynttyyt yhteen kuusamolaisen puolisoni kanssa, olen päässyt vuodenaika kerrallaan tutustumaan paikallisen elämänmenon erikoisuuksiin.
Ensimmäisenä talvena, kun tulin käymään anoppilassa, kimppakyytini pysähtyi säkkipimeässä Ouluntielle. Vastaantuleva rekka linkosi allemme poron. Yhdessä kävimme toteamassa, että otsa selkää vasten olevan poron tarina oli tullut tiensä päähän.
Ratissa ollut kuusamolainen mies kuittasi tilanteen muutamalla ärräpäällä ja teippaamalla puskurin kasaan. Matka pääsi jatkumaan. Perillä kertomukselleni naureskeltiin.
– Tervetuloa Kuusamoon!
Myöhemmin näin aivan upeat revontulet, joten talvisesta Kuusamosta jäi muutakin muisteltavaa kuin valitettava porokolari.
Kevään saapuessa juttelin kuopiolaisen isäni kanssa, joka harmitteli Savon huonoa lumitilannetta ja sitä, että kevään parhaat hiihtokelit jäävät sivakoimatta.
Samoihin aikoihin sain kehotuksen tulla käymään Koillismaalla ja kutsun yhteydessä käskettiin ottamaan sukset mukaan. Lunta oli kuulemma liikaakin. Isäni olisi ollut kateellinen Kuusamon keväisistä laduista.
Juhannuksena lähdettiin totta kai mökille ja minulle sanottiin, että mukaan kannattaa ottaa pitkää vaatetta.
– Siellä saattaa olla vähän sääskiä
Eiväthän nämä seikat ole minulle uusia asioita. Etelämmässä tien päällä pidetään hirvet mielessä ja sääsket ovat itikoita.
Syksy toi kuitenkin tullessaan vielä sen viimeisen kulttuurishokin. Nimittäin hillakuumeen.
Pyydän vielä kerran anteeksi kaikilta niiltä, joiden kuullen olen vahingossa kutsunut tuota pyhää marjaa lakaksi. Se on hilla.
Pari viikkoa sitten puolisoni alkoi käyttäytymään jotenkin oudosti. Kuin huomaamatta suurin osa keskusteluistamme käsitteli hillasuon kutsua.
Kutsua en tuntenut, mutta suolle lähdin. Sain sukulaisilta reikäiset kumpparit ja ohjeistuksen oikean kypsyysasteen tunnistamiseen. Muutaman oikein pehmeän hillan testasin makunystyröiden kautta ja irvistys siinä pääsi.
Keskustelua käytiin enemmän tai vähemmän koko ajan siitä, että mistä hilloja lähdetään seuraavaksi keräämään.
Puolisoni sai jopa puhelun isoäidiltään, missä annettiin lupa mennä hänen hillapaikkaansa. Keskeltä oli kuulemma vielä keräämättä.
Viikonlopun aikana kuuntelemistani keskusteluista alkoi välittymään huoli siitä, että hillaa alkaa olemaan jo yli omien tarpeiden.
Tällä hetkellä minunkin pakastimeni on täynnä jonkun muun hillarasioita.
En välttämättä ikinä opi suhtautumaan hillaviikkoihin samalla intohimolla kuin puolisoni ja hänen perheensä, mutta sen tiedän, että mikään vitsi se ei ole.
Aion jatkossakin seurata hillaviikkoja pilke silmäkulmassa. Jotain ihailtavan hullua siinä on. Omat kumisaappaat tosin käyn ostamassa.