Tarvoin viime viikolla suolla. Maasta pulppusi vahvaa, umamimaista ominaistuoksua, joka sekoittui suopursun ja märkien lehtien pistäviin hajupiikkeihin. Takistani nousi ilmoille sen märkä ja savuinen ominaistuoksu, johon sekoittui aluspaidasta irtoavaa pesuaineen aromia. Harmittelin tuota pesuaineen tuoksua, sillä se ei sopinut luontotilanteeseen sitten millään. Muistan ruskan värit, mutta koin maailman hajut.
Koen paljon juuri hajujen kautta ja niiden jättämät muistijäljet säilyvät mielessäni uskomattoman vahvoina.
Muistan, mikä tuoksu leijui ilmassa, kun ensimmäistä kertaa näin Saharan ylisen tähtitaivaan.
Pystyn palauttamaan mieleeni sen, miltä helteisessä aamukahvilassa tuoksui, kun vastapaistetut leivonnaiset vedettiin kiviuunista ulos.
Muistan, miltä taksissa tuoksui, kun emme löytäneet hotellin osoitetta Pietarissa – se oli halpa miesten deodorantti.
Kaupassa ohi kulkevan ihmisen käyttämä hajuste on sama, mitä nuoruuteni ihastus käytti.
Tampereen keskustassa haisee ahvenelta, kiitos kaupungin läpi virtaavan kosken.
Uutta kotiakin pitää kehua. Koillismaalla vallitsevia tuoksuja ovat havupuiden pihkamainen raikkaus ja vinoparkkien öljyläikistä nousevat vienot huurut.
Minulla on äärimmäisen hyvä sietokyky vahvoihin hajuihin – mutta vain, jos pystyn itse päättämään niissä vietetyn ajan. Aivoni menevät paniikkitilaan, jos esimerkiksi joudun kulkemaan vahvasti virtsalta haisevassa julkisessa kulkuneuvossa.
Yksi ikävimmistä hajumuistoista liittyy erääseen puhdistusaineeseen, jota jouduin käyttämään lapinkoirani Pikin saadessa vatsatautikohtauksen aamuyöllä kymmenen vuotta sitten. Itku oli herkässä, kun väsyneenä kuurasi vanoja seiniltä ja matoilta. Pesuaineessa oli sitrusta. Sitä, tai vastaavaa, ei ole koskaan ostettu tuon jälkeen minun talouteeni.
Eräs uusi tuoksu saa minut oudon iloiseksi. Se on tuoreen fenkolin leikkauspinnalta nouseva lakritsinen aromi. Vahvaa tunnesidettä minulla tähän kasvikseen ei ole, joten veikkaan sen olevan vain jonkinlaista huumetta aivoilleni. Jos joku asiantuntija tästä tietää fenkolitapauksesta enemmän, ottakoon minuun yhteyttä, kiitos.
Se Saharan tuoksu muuten on minulle vanhan puun ja tupakansavun yhdistelmä. Makasin vanhassa majatalon sängyssä ja katsoin ikkunasta aukeavaa yötaivasta. Huonetoverini, nuori marokkolainen asfalttityöntekijä, joka haaveili korkeakouluopinnoista, poltti sätkää ja kertoili elämänsä rakkaudesta, jonka vanhemmat eivät pitäneet hänestä. Villapeitto kutitti käsivarsiani.
Hajut eivät haitanneet, sillä tiesin tuon tilanteen jäävän mieleeni ikuisesti, kiitos niiden.
Nyt odotan innolla – ja kauhulla – uusia hajumuistoja.