Työmatkallani satun usein aamuisin kohdakkain saman lapsen kanssa. Useasti noina aamuina kevätaurinko on paistanut kirkkaasti ja mieltä piristävästi. Kohtaamani koululaisen katse on painunut alas auringosta ja valosta huolimatta. Koko olemuksesta näkee, että kohti koulua vievä askel on äärimmäisen raskas. Näen, että lapsi askeltaa vastahakoisesti kohti koulua, koska siellä on kiusaaja tai kiusaajat odottamassa.
Näky on sydäntäsärkevä.
Haluaisin tsempata häntä hymyllä, mutta lapsen katse on painunut niin syvästi maahan, että hymy ei tavoita. Haluaisin edes hymyllä kertoa hänelle, että älä välitä. Haluaisin, että hän ymmärtäisi, että jos tilanne tuntuu tällä hetkellä olevan umpikujassa, ei ole olemassa lopullista umpikujaa. Asiat tulevat vielä muuttumaan.Tärkein viesti olisi, että nykyistä tilannetta ei tarvitse kestää, vaan siitä pitää kertoa kotona ja koulussa.
Itsekin lapsuudessa koulukiusaamista kokeneena pystyn hyvin samaistumaan tuon lapsen tilanteeseen. Melkein tunnen omillakin harteillani raskaan painon.
Samalla muistan senkin, miten turhauttavalta ja pahalta tuntui, kun viimein rohkaistuin sanomaan opettajalle koulukiusaamisesta. Opettaja kun epäili, että olisiko kuitenkin niin, että suurentelen asiaa. Toivon, että tänä päivänä kukaan ei joudu kuulemaan vastaavaa.
Haluaisin hymylläni sanoa tuolle lapselle, ja muillekin, että vaikka kiusaaminen tuntuu juuri tapahtumahetkellä äärimmäisen pahalta, ja se voi jättää jäljen, ei se jälki onneksi ole pysyvä.
Yleensä kiusaamisen kitkeminen on esillä vain syksyllä lukuvuoden alettua. Silloin julistetaan koulurauha ja puhutaan Kiva koulu -asiaa. Kiva, kiva, mutta kun kiusaaminen ja syrjiminen eivät ole ajasta tai paikasta kiinni, eikä se ole yksinomaan kodin tai pelkästään vain koulun asia.
Nyt kun kaikkien tulisi saada nauttia kesää lupailevasta kevään alusta, on mielestäni parhain aika kysyä, että mitä teillä tehdään koulukiusaamisen estämiseksi vai tehdäänkö mitään?