Kahdeksan henkilökohtaista ja kaksi joukkuemäen olympiakultaa. Seitsemän henkilökohtaista ja seitsemän joukkuemäen MM-kultaa. Kuusitoista Keski-Euroopan mäkiviikon ja kahdeksan maailmancupin kokonaiskilpailun voittoa. Kahdeksan henkilökohtaista ja viisi joukkuemäen nuorten MM-kultaa. Siinä listattuna suomalaisen mäkihypyn merkittävimpiä saavutuksia. Kuten kaikki lajia vähänkään seuraavat varmasti tietävät, ei lista ole aivan hetkeen juurikaan karttunut.
Tänään ( tiistaina ) Oberstdorfissa starttaavan Keski-Euroopan mäkiviikon kunniaksi aloin pohtimaan suomalaista mäkihyppyä ja sen pitkään jatkunutta alakuloa. Hyvin harva urheilulaji on puhutellut suomalaisia vuosikymmenten ajan samalla tavoin kuin mäkihyppy. Menestys toki ruokkii aina kiinnostusta, mutta mäkihypyn osalta asiassa on muutakin. Jäisestä rännistä alas syöksyvä hyppääjä ilmentää monia meidän suomalaisten identiteettiimme kernaasti kytkeviä ominaispiirteitä: Urheutta ja pelottomuutta.
Kuka muistaa kuka on viimeisin suomalainen mäkihypyn olympiavoittaja? Oikea vastaus on Jani Soininen Naganosta vuodelta 1998. Viimeisin suomalainen mäkihypyn maailmancup-osakilpailun voittaja on muuten Anssi Koivuranta tammikuulta 2014. Menestyksen vuosista siis todellakin on aikaa.
Vielä 2000-luvun alussa kaikki vaikutti olevan hyvin, vaikka taustalla näkyi jo huolestuttavia merkkejä. Juniorituotanto oli pikkuhiljaa hiipumassa, eikä laji enää houkutellut nuoria samalla tavoin kuin ennen. Muutamat poikkeusyksilöt Matti Hautamäen ja erityisesti Janne Ahosen johdolla onnistuivat kuitenkin pitämään menestysnälkäiset lajijohtajat ja penkkiurheilijat tyytyväisinä. Kärkiyksilöiden takana yleinen taso alkoi kuitenkin koko ajan hiipua, eikä maailmancup pisteille löytynytkään enää sinivalkoista vyöryä.
On huomion arvoista, että silloin kun suomalainen mäkihyppy alkoi toden teolla muuttua HS-pisteen tavoittelusta kummun kiillotukseksi, tienasi todella moni suomalainen huippuvalmentaja leipänsä ulkomailla. Meritoituneet konkarit Mika Kojonkosken ja Hannu Lepistön johdolla olisivat varmasti olleet karismaattisina johtajina omiaan luotsaamaan suomalaisia mäkikotkia valmiiksi käymistilassa olevan lajin ja joukkueen myllerryksessä, mutta tietotaito vain yksinkertaisesti ostettiin suomesta pois. Itävaltalaisilla ja norjalaisilla kun tunnetusti on taloudellisesti täysin eri jumalat kuin meikäläisillä.
2010-lukua lähestyttäessä mäkihypyn mahtimaat Norjan ja Itävallan johdolla veivät lajin evoluution aivan uudelle tasolle. Välinepuolelle löydettiin uudenlaisia innovaatioita, jotka mullistivat koko lajin. Erityisesti hyppypuvut ja niillä kikkailu nousivat ensi kertaa otsikoihin. Piskuinen kotimaamme ei resurssipulan vuoksi voinut välinekehitykseen täysimääräisesti satsata. Olivathan ne vähäisetkin rahavarat jo kadonneet hiipuvan menestyksen myötä karanneiden sponsoreiden mukana. Kaiken huipuksi samaan ajankohtaan keksittiin myös finnjumping-neronleimaus. Yhdistetty ja mäkihyppy päättivät irtaantua hiihtoliitosta ja perustaa oman lajiliittonsa. Tätä talousongelmien sävyttämää kaaosta kesti kolme vuotta ennen kuin hyppyväki luimisteli häntä koipien välissä takaisin hiihtoliiton huomaan. Tässä ajassa pääkilpailijat karkasivat mäessä metritolkulla suomalaisia kauemmas, ja kaiken huipuksi mäkimaajoukkueemme valjastettiin hupaisaan televisiomainokseen keräämään rahaa kansallistalkoohengessä.
Kaikki toivo ei siltikään ole vielä menetetty. Suomesta löytyy monia kansainväliset mitat täyttäviä hyppykeskuksia ja ulkomailla ammattitaitonsa todistaneita lajiasiantuntijoita. Kaikki liikenevät resurssit on nyt vain kohdistettava suoraan seurojen, urheilijoiden ja valmentajien tukemiseen. Muutoin olemme pian tilanteessa, jossa kuulutetaan viimeinen suomalainen mäkimies tornista alas.