Tommi Kinnusen kolmas romaani sijoittuu tehdasyhteisöön ja tapahtumat ajoittuvat kolmelle päivälle vuosina 1949, 1950 ja 1951. Kunkin päivän tapahtumia kuvataan yhden perheen jäsenten, Tyynelän aikuisten sisarusten kautta. Ja kuhunkin päivään sisältyy lasinterävä hetki - käännekohta, jonka jälkeen elämä muuttuu peruuttamattomasti.
Pintti tarkoittaa lasinpuhalluksessa syntynyttä rikkinäistä jätelasia. Pinttiä on ajettu tehdasta ympäröivään maastoon tasoitteeksi ja se laskee kosteuden läpi, jolloin pintamaa jää kuivaksi. Lasitehtaan ympärille on kasvanut kyläyhteisö, jossa jokainen tietää asemansa ja ylintä päätösvaltaa käyttää läheisessä kartanossa asuva, etäiseksi jäävä omistajaperhe.
Eletään sodanjälkeistä aikaa: moni tarvike on vielä kortilla ja miehet ovat palanneet sodasta lasimassojen ja puhalluspillien ääreen. He koettavat selvitä sotatraumojensa kanssa kuka mitenkin – eikä naisväellä ole juurikaan helpompaa.
Ensimmäisen, vuoden 1949 kesäkuun päivän näkökulma on sisaruksista vanhimman, kehitysvammainen Jussin. Jussi selviää mitenkuten hänelle annetuista tehtävistä ja on ainaisen väheksynnän ja kiusanteon kohde. Perhe on kuitenkin hänen tukensa ja turvansa vaikka äiti on kuollut ja isä Amerikassa, lisäksi Jussi on kiintynyt Helmin ulkomaalaiseen mieheen Rekoon.
Jussilla on vilkas sisäinen maailma; hän näkee pienissä yksityiskohdissa kauneutta, joka jää muilta huomaamatta, mutta synkimpinä hetkinä nousevat hiiret pintistä. Niin käy ensimmäisenäkin päivänä.
Helmi on sisaruksista hiljaisin. Tammikuisena päivänä vuonna 1950 hän elää mykän surunsa keskellä. On tapahtunut onnettomuus, joka on muuttanut Helmin koko elämän. Kuitenkin on jatkettava: käytävä töissä tehtaalla ja huolehdittava tyttärestä. Helmin on helpompi vaieta ja koteloitua kuin puhua.
Kolmas syksyinen päivä 1951 kertoo nuorimman sisaruksen Railin tarinaa koko yhteisöä koskeneen katastrofin jälkeen. Raili on sisaruksista räväkin ja rohkein. Hän on asunut välillä Helsingissä ja hänellä on yhteisössä kyseenalainen maine. Raili ei näytä kantavan häpeää, vaan pikemminkin kannattelevan muita. Railin mielestä elämä on parempi ottaa sellaisenaan. On vain tehdas, kylä ja pinttikerros.
Loppu on hieman unenomainen romaanin alkuun liittyvine yhtymäkohtineen: Raili uimassa ja kartanon väki soutamassa joessa, josta Jussi raivasi kivet pois.
Kielelliseltä ilmaisultaan rikkaassa romaanissa tapahtumia ei juuri selitellä, vaan keskiössä ovat käännekohtien vaikutukset yksilöihin. ”Kaikki on samalla viiltävää sekä haurasta: lautaset, morttelit, potat ja elämät.”
