Kansallispukujen tuuletuspäivä oli tänä vuonna Kuusamon kotiseutumuseolla. Aivan sykähdytti.
Tänä kesänä ei ”vanhana juhannuksena” museolla Kuusamopäiviä ollutkaan. Aina ne ovat olleet mielestäni kesän tärkein tapahtuma. Kyllä nyt häätyy museolle kulku suunnata.
Joka ei tunne mennyttä aikaa, ei osaa arvostaa tulevaa. Näin olen kuullut erään viisaan sanovan, sen tunsin omaankin ajatusmaailmaani sopivan. Oli siinä vain yksi suuri mutta. Maaliskuun lopulla oli kotini ulkorakennuksessa tulipalo.
Ulkorakennus käsitti autotallin, navetan, ladon, liiterin ja pikkuhuoneen, pöksän. Pöksässä oli sänky petivaatteineen, pieni hylly kirjoja varten ja vaatekaappi.
Vaatekaapissa säilytin arvokkaimpia pukujani: partiopuvun ja kansallispuvut: Peräpohjolan puku, jonka olin saanut perintönä sisareltani, omatekemäni Koillismaan puku tykkimyssyineen sekä nuorimmallle pojalleni Tuomakselle tekemäni Rovaniemen miesten kansallispuku.
Käylän nuoriso tanhusi, mutta pojat eivät halunneet Kuusamon miesten pukua, se oli liian” vanhalle miehelle sopiva”, joten Rovaniemen puku tuli valituksi. Kansallispukujen hintaa en uskalla ees mainita, tuskin tekemään enää alkaisin.
Liiterin täysi kuivia halkoja paloi myös. Emme edes tienneet palosta mitään. Läheisellä Vernen ladulla oli joku hiihtäjä huomannut palon ja tuli koputtelemaan ulko-ovelle ja oli hälyttänyt palokunnan.
Kaikki on vain maallista, koetin ajatella. Mitäpä sitä muutakaan voi. Olen kaksi evakkoa ja kaksi jälleenrakennusaikaa kokenut. Ethenpäin son elävän mieli, sanoi isä-Ponku meille penskoille raahatessaan puita mökin rakentamista varten.
Sukunsa maille keneltäkään lupaa kysymättä salvoi pikkuruisen mökin.Ei siinä liiemmälti tilaa kenellekään ollut. Pieni pöytä, pari laverisänkyä, piisi nurkassa lämmön ja valon antajana.
Piisivalkealla olen läksyni lukenut, Ponku teki luppoaikoinaan nutukkaita sekä kotiväelle että myyntiinkin. Ponkun tekemiä nutukkaita lähti paljon muuallekin Suomeen sekä myös ulkomaille.
Olen sanonutkin että poronkarvojen seassa olen kasvanut. Ponku nukkui itse lattialla porontaljan päällä ja kehui ettei sen parempaa petiä ole vielä keksittykhän.
Siihen kansallispukujen tuuletukseen minun piti kuitenkin lähteä. Aikaa oli vierähtänyt.
Olin käynyt keskikoulun Pyssykylässä, päässyt oppilaaksi Oulun sairaanhoitaja-terveyssisarkouluun, ollut kuntaharjoittelun Kuusamossa legendaarisen kunnanlääkäri Erkki Oravalan aikana ja terveyssisareksi valmistuttuani hänen kehotuksestaan olin hakenut vastaperustetun Käylän terveyssisarpiirin hoitajan paikkaa. Olen usein todennut ja sanonutkin: Oravalan aika oli ”korkeakouluopintoa” työssäni, niin takitilhen Oravala opasti minua sekä neuvolassa että soittaessani hänelle jostakin potilaasta.
Sodankylän elokuvajuhlat, Festarit, oli tietysti kesäisin käytävä kokemassa ja katsomassa. Niinhän siinä sitten kävi kuin konsanaan elokuvassa, me kaksi Pyssykylässä syntynyttä, valtaväylän Kitisen rannalla lapsuutensa viettänyttä, löysimme toisemme.
Kansallispukuni paloivat, mutta festarireissullani olin ostanut luuhkan, senhän voin pukea Museolle lähtiessäni. Oottelen kyllä, että kuulemastani aikeesta Sodankylän puvusta tulisi totta. Voi siihen kyllä vielä aikaa vierähtää.
Sain kuitenkin siippani houkuteltua mukaan museolle. Joku tutuistani kyllä ihmetteli miksi en ollut nyt kansallispuvussa, olinhan usein juhlissa ollut kansallispukuun pukeutuneena.
Aatoksiani olen kyllä yrittänyt tuulettaa. Kun ikää karttuu, ei heti huomaakaan, kuinka takeltuu monissa asioissa entiseen.
Olen silloin muistanut isä-Ponkun sanat: Ethenpäin son elävän mieli! Siinäpä minulla on oppimista!
Tuulettamista ja uusien aatteitten omaksumista.