Sunnuntaiaamuna heräsin surulliseen uutiseen. Kiihtelysvaaran melkein 250 vuotta vanha ristikirkko oli aamuyön aikana tuhoutunut tulipalossa. Järkytystä lisäsi poliisin olettamus, että todennäköisesti kyseessä oli tuhopoltto. Vaikka en ollut koskaan käynyt Kiihtelysvaaran kirkossa, kosketti kauniin ja historiallisen kirkon tuhoutuminen.
Koillismaallakin on kokemusta oman rakkaan kotikirkon menetyksestä. Taivalkosken vanha puukirkko tuhoutui salamaniskun sytyttämänä heinäkuussa 1925. Muutaman vuoden ikäinen Paanajärven rajaseutukirkko tuhoutui talvisodan sytyttyä syksyllä 1939. Kuusamon vanha kirkko tuhoutui sodan melskeessä syksyllä 1944.
Tuhoutuneen kirkon muisto elää ihmisten mielissä useiden sukupolvien ajan. Lopulta mielikuvat ja muistot eivät enää välttämättä vastaa todellisuutta. Tuhoutunut kirkko voi olla merkittävä tekijä seurakunnan identiteetille. Sen vuoksi Taivalkosken seurakunta juhlistaa tulevana sunnuntaina 170 vuotta sitten Jokijärvelle valmistunutta kirkkoa, joka myöhemmin siirrettiin Anninpalonmäelle ja tuhoutui tulipalossa. Keskustelu ukkosenjohdattimesta ei ole vieläkään päättynyt.
Kirkko ei ole koskaan vain rakennus ja seinät. Kirkkorakennus muistuttaa olemassaolollaan menneiden sukupolvien uskosta, työstä ja elämästä. Kirkkorakennus on aina kirkon rakentajasukupolven uskon konkreettinen muisto. Kirkkorakennus viestittää pysyvyyttä ja toivoa. Risti kirkon tornin huipulla on vahva symboli.
Vakuutusrahat eivät voi koskaan korvata tuhoutunutta kirkkoa, vaikka niillä uusi kirkko saataisiin rakennettua. Uusi kirkko tulee kyllä ajan saatossa rakkaaksi mutta ei koskaan korvaa menetettyä Herran huonetta. Kun olen kuullut uutisen kirkon tulipalosta, on ensimmäinen ajatukseni ollut, että meillä Taivalkoskellakin on puukirkko.
Nyt seurakuntien velvollisuus on varmistaa, että kaikki mahdollinen tehdään kirkkojen suojelemiseksi tuhotöiltä. Esimerkiksi nauhoittavien valvontakameroiden hankkiminen kirkkojen suojaksi ei ole kohtuuttoman kallis investointi huomioiden kirkkojen arvo ja merkitys. Tämä siitä huolimatta, että monien seurakuntien talous on valmiiksi tiukoilla. Kirkko on aina seurakunnan tärkein rakennus.
On havahduttavaa, että kirkkorakennus saa suuren merkityksen ihmisten mielissä erityisesti silloin, kun se on yllättäen menetetty. Menetys osoittaa kipeällä tavalla kuinka rakas ja merkittävä kotikirkko on lopulta ollut. Kotikirkkoon liittyy monet muistot elämän käännekohdista. Kotikirkossa on kastettu lapsia, on päästy ripille, polvistuttu ehtoollispöytään, solmittu avioliittoja ja saateltu läheisiä haudan lepoon. Kirkossa on iloittu ja itketty. Mitä olisi joulun juhla ilman kotikirkon tuttuja perinteisiä tilaisuuksia tai hiljaisen viikon matka kärsimyksen tietä kuolemaan ja lopulta ylösnousemuksen iloon ilman omaa kirkkoa?
Parasta kirkkojen suhteen olisi, että niissä runsain joukoin kokoonnuttaisiin Jumalan armollisten ja lempeiden kasvojen eteen. Kirkkotila on oikeassa käytössä, kun seurakuntalaiset kokoontuvat siellä kuin kotonaan. Kirkkoon jokainen on tervetullut omana itsenään.