Olin saanut talvivastat tehtyä ja olin monta päivää aikeissa lähteä metsäretkelle lähikuhveikkoon katastelemaan jäikö Pohjan Akan puraisulta, keväiseltä kylmältä mitään poimittavaksi. Ei meinannut tulla mettäilimaa. Ilta illalta tähystelin taivaanmerkkejä: huomenna saattaisi olla sopivaa, mutta aina vain satoi. Nättimilleen sopiva tihkusade on kyllä mieli-ilmani, ei ravakka kuuro, joka saa vaatteet liimautumaan nahkaa myöten. Kannatti ootella! Tuli sentään sopiva ilma. Kyllä metsässä on lysti kävellä, aika meni ihan hurahtamalla. Yritän kyllä päivittäin pitää kuntoa kohallaan pikkulenkkiä pistelemällä, mutta esim. Käylän kirkkoon on liian pitkä matka apostolin kyydillä, eikä maantiellä kävelyä voi verrata metsässä kävelyyn, joten häiriköin ystäviäni kirkkokyydin kerjuulla. Metän kauttakaan ei voi mennä, kun on Kitkajoki välillä.
Puolentoistatunnin kävely metsässä ja kuhveikoissa oli lepoa mielelle ja sielulle sekä muistelua menneiltä vuosilta. Tapanani on lapsesta asti ollut etukäteen käydä katsomassa valmiiksi hillapaikkoja. – Ehtiihän nuo katastella sitten kun on hilla-aika, joku saattaa arvella ja on minulle sanottukin siten. Tapansa kullakin, ja tämä on minun tapani.
Uudenvuoden yön tähtitaivasta lukiessa näytti siltä, etta johonkin kuhveikkoon saattaisi näitä jängän kultia tullakin. Monen nöyrän vuoden jälkeen hillikolla raatamista kyllä halajaakin. Ei ihan anhittomiin mene tämän kesän sato, mutta tupella olivat vielä vähäisetkin. En ees yhtä raakaa hillaa nähnyt. Olin katsellut vanhojen allakkojen merkintöjä: 70-luvulla oli monta kesää, että jo puolivälissä heinäkuuta olin kerännyt litratolkulla pakastettavaksi asti. Pitkälle elokuuhun menee tänä kesänä satotoiveet.
Ei paljon paremmalta näytä toiveet mustikankaan suhteen. Vielä aivan alkuasteella mustikoiden saanti. Mennä viikolla kävi ystäväni, jonka kanssa olen mustikkareissuja tehnyt, ja kertoi tämän kesän ”mustikkapiirakkakilpailusta”. Minulla oli jäänyt huomioimatta, vaikka kyllä paikkakunnan uutisia tarkkaan seuraan. Ihmettelin tosin aikaista kilpailua, kun mustikka-aika on vielä edessäpäin. Eihän pakaste-mustikoista tule niin hyvä kuin tuoreista. Puolukoiden suhteen toive on korkealla: kukinta on runsasta.
Olen sieni-ihminen. Paitsi marjoja katseeni tähyää myös sieniä. Joka kesä aiemmin olen näillä kesän kuhveikkoreissuillani saanut ensimmäisen sienisalaatin ainekset. Metsäojien laitamilta olen muutamia kangasrouskuja löytänyt. Nyt ei ainuttakaan. Viime syksy oli muutamien lajien saannilta heikko liiallisten sateitten takia, vaikuttaneeko se vieläkin, vai onko sienisatokin myöhässä.
Vanhana on kuitenkin lupa muistella. Muistella myös runsaita hillasaaliita, sillä niitäkin on kohdalleni sattunut. Täällä Käylän kulmilla, jossa olen viimeiset vuosikymmeneni vanhennut, ei ole samanlaisia hilla-aapoja kuin kotipalkisillani Pyssykylässä. Näiltä kuhveikoiltani olen kuitenkin talvivarastoni keräillyt, vain muutaman kerran Jouni-veljeni vielä eläessä olen lapsuudesta tutuilla jängillä hillastanut. Ovathan ne minun sielunmaisemaani: hilla-aapa kuin rannaton järvenselkä, vain oma kunto antaa rajan poimittavalle hillamäärälle. Eräänä kesänä ehdotin Jounille:
– Jos toisin tänne pikkuteltan, voisin yöpyä ja aamusta –iltaan ahkeroisin jonkun päivän. Loppuisi kerralla hillannuusa.
Veli saattoi minut kuitenkin arkipäivään.
– Älä sie ahnehi, eiköhän nuo sulle piisaa. On niitä hillan tarvittijoita muitaki.
Niinhän se on! Kenen jalka kapsaa, sen suu napsaa! Hilla ja hillastus ovat kesän parasta antia.