Kolumni

Kolumni: "Varmaan niitä à la carte -kuusamolaisiakin on olemassa, mutta kyllä suurin osa taistelee paikasta seisovassa pöydässä" - Petri Vartiainen haarukoi kuusamolaisuutta

-
Kuva: Mikko Halvari

Varmaan niitä à la carte -kuusamolaisiakin on olemassa, mutta kyllä suurin osa taistelee paikasta seisovassa pöydässä.

Runsaan vuosikymmenen aikana minulle on opetettu, että laadun sijasta määrä ratkaisee joka kerta. Puhutaan sitten marjasaaliista, pakkasasteista, hiihtokilometreistä, lumikinoksista…

Tällaisia ”yleiskuusamolaisuuksia” korva poimii missä tahansa, ja erityisesti syntyperäiset yksilöt yrittävät niitä hokemalla päästä eroon maalaisesta alemmuudentunteestaan.

Jos ulkopaikkakuntalainen erehtyy kysymään hangen korkeutta, pompahtaa tavallisista tavallisinkin kuusamolainen esiin rivistä ja ilmoittaa ylpeän juhlallisesti tarkan senttimetrilukeman kuin miespuolinen aikuisviihdetähti työhaastattelussa.

Kuusamolaisesta poliitikostakin seisovan pöydän ideologia tursuaa ilmoille heti, kun suupieltä vähän raottaa. Vouhotetaan työpaikkojen luomisesta, niin kuin jumalat olisivat kokoontuneet Olympos-vuorelle vertailemaan ylivoimaisia kykyjään. Mutta kaupungintalolle noustaan vain 11 porrasta, kävin laskemassa.

Osa kulttuuriväestäkin elää saman lumouksen sokeuttamana. Esimerkiksi kirjaston merkityksestä puhutaan lainausmäärien kautta. Tarjontaan on lisätty pintalämpömittari ja muita härpäkkeitä, jotta päästäisiin kasvulukemiin, vaikka sivistys ei ole määrää vaan syvyyttä.

Ei hangen syvyyttä, vaan ajattelun.

Pelkkä lukeminen ei tietenkään pelasta ketään seisovalta pöydältä. Somessakin kehuskellaan nimenomaan luettujen kirjojen määrällä.

Mitäpä muuta sana ”himolukija” voi tarkoittaakaan kuin istumista seisovaan pöytään ja einesdekkarin tai self help -sipsien sisuksiinsa lappamista.

Kirjallisuudessa laatu tarkoittaa kielestä nautiskelua, pientä annoskokoa, siis à la carte -opusta. Raamatussako muka parasta on paksuus?

Onneksi seisovassa pöydässä mässäily yllättää poissaolollaan edes yhdellä elämänalueella – nimittäin junttiudessa.

Siinä vaalitaan vielä laatua, korkeatasoisuutta, todellista à la carte -snobbailua. Esimerkkinä toimii vaikkapa se, kuinka mahdollisimman pieni määrä aivosoluja tarjotaan yleisön nähtäväksi mahdollisimman suurilla hevosvoimilla varustetun ökykelkan nahkapenkin mustassa syleilyssä.

Puikoissa istuu kuusamolainen, käsi kaasulla, ja moottorin jyrinä täyttää maiseman.

Kun sellaisen ihaillun yksilön povitaskuun sujautetaan vielä Kärppien kausikortti, on kuusamolainen junttius täyttänyt nurkkia myöten kullatut raaminsa.

Niin kuin on helppo päätellä, tämä kaikki taitaa olla seurausta miesten tekemistä valinnoista.

Siksi pelastus löytyy naisesta. Vaimosta, joka näyttää Kuusamossa olevan varsin suurpiirteinen aviomiehensä vikojen suhteen. Tästä voisin luetella esimerkkejä helposti kymmenittäin, mutta häveliäisyyssyistä puhun vain itsestäni:

Mahdollisuuteni pitkään avioliittoon on vaimoni yli-inhimilliseltä vaikuttavan ymmärtäväisyyden varassa.

Vaikka olenkin vasta wannabe-kuusamolainen, yritän toimia niin kuin kaikki kuusamolaiset kunnon miehet. Ilmestyn kotiin ruoka-aikaan, otan haarukan karskiin käteeni, ja syön mitä tarjotaan.

Vatsa täynnä katson ikkunasta taivaalle, ja tähtien etäisyyksiä sormivälilläni haarukoiden yritän hahmottaa, miten kaukana Taivalkosken väitetään olevan.

Hiljennyn käsittämättömyyden äärelle.