Toisen maailmansodan jälkeen Suomessa alkanut hakkuiden voimakas lisääminen muun muassa sotakorvausten maksamiseksi lisäsi tarvetta investoida puunkasvun parantamiseen metsäteollisuuden puupulan torjumiseksi. 1950-luvulla ryhdyttiin tekemään metsäntutkimuksen tuottamiin tuloksiin perustuvia laskelmia eri metsänparannustoimien pitkän aikavälin puunkasvua lisäävistä vaikutuksista. Niiden pohjalta aloitettiin 1960-luvulla toteuttaa ns. MERA-ohjelmia, jotka lisäsivät eri metsänparannuslajien työmääriä julkisen rahoituksen tuella (ojitus, lannoitus, taimikonhoito, metsäteiden rakentaminen ja metsänjalostus). Lainaa ohjelmien toteutukseen saatiin silloin myös Maailmanpankilta. Kansantaloudellinen vaikutus työllistämisen kautta alkoi välittömästi. Työllisyyden turvaaminen sotien jälkeen oli välttämätöntä myös yhteiskuntarauhan turvaamiseksi.
Minne Jumala rakentaa temppelin, sinne piru kyhää kappelin. Yhteiskunnan hämärätahot teilasivat puuntuotannon lisäämisohjelmat ja väittivät laskelmia niiden puunkasvua ja hakkuumahdollisuuksia lisäävistä vaikutuksista epärealistisiksi. Turhaan. Alkuvaikeuksien jälkeen laskelmien ennustama puunkasvun parantuminen toteutui jo 1970-luvulla ja hämärätahojen suureksi harmiksi puunkasvu alkoi kiihtyä jopa laskelmia nopeammin jo 1980-luvulla. Siitä riehaantuneina samat hämärätahot alkoivat osin laittomin keinoin vaatia metsien lisäsuojelua pois puuntuotannosta, koska siihen nyt muka oli varaa! Siis heidän mielestään metsiin julkisilla varoilla tehtyjen, heidän aiemmin vastustamiensa suurten investointien hedelmät tuli käyttää metsäsuojelun eikä kansantalouden kehittämiseen.
Luonnonsuojelun kehittämistarpeita tuolloin epäilemättä oli. Suojeluohjelmia lähdettiin kuitenkin laatimaan lisää ja toteuttamaan vauhdilla, mikä ei ollut terveen järjen mukaista. Hämärätahojen kellokkaat estivät hakkuita median tuella ja fyysisestikin hakkuukohteilla, jotka eivät kuuluneet mihinkään suojeluohjelmaan. He vetosivat ns. yleiseen mielipiteeseen, joka perustui yksinomaan mediassa, pääasiassa televisiossa ja osin myös radiossa saatuun näkyvyyteen ja kuuluvuuteen. Metsäsodat rauhoitettiin poliittisesti antamalla myönnytyksiä rikollisille! Tämä oli mahdollista puolueiden oman edun tavoitehakuisuuden sekä poliitikkojen itsekkyyden, asiantuntemattomuuden ja lyhytnäköisyyden vuoksi. Puolueiden ja poliitikkojen lyhytaikaiset edut menivät silloin kirkkaasti kansantalouden pitkän tähtäimen kehittämisen edelle. Menettely loukkasi räikeästi syrjäseutujen asukkaiden ihmisoikeuksia aluetalouden heikentymisen kautta. Pakkosuojelua tehtiin aluksi valtion metsissä, mutta menestyksen rohkaisemana rikollinen painostus alkoi kohdistua myös yksityismetsiin.
Räikein esimerkki valtiovallan vajaaälyisyydeltä vaikuttavasta toiminnasta saatiin, kun 1990-luvulla Kuusamon yhteismetsän parhaita metsiä rosvottiin valtiovallan tuella toistakymmentä tuhatta hehtaaria pois metsätaloudesta ilman todellisia luonnonsuojelullisia perusteita. Tapaus on niin selvä ilmaus valedemokratian mädännäisyydestä jo tuolloin, että sitä on syytä käsitellä tässä tarkemmin. Osin Suomen ulkopuolelta masinoitu Suomen kansantaloutta nakertava toiminta perustui silloin, kuten aiemminkin, paikallisten kellokkaiden (rikospoliisit sanovat heitä lapiomiehiksi) tietämättömyyteen ja pätemistarpeeseen. Heitä usutettiin laittomiin toimiin metsätaloutta vastaan luonnonsuojelun varjolla. Jopa silloinen naispuolinen ympäristöministeri saapui paikan päälle Kuusamoon yllyttämään roskaväkeä laittomuuksiin kehottamalla heitä pysäyttämään kaikki hakkuut - näin siis itse ministerin suusta silloin sanottuna! Rosvous vietiin loppuun valtiovallan tuella ilman käypää korvausta Kuusamon yhteismetsän noin neljälletuhannelle osakkaalle. Tapaus on siihen mennessä suurin valtiovallan tekemä taloudellinen rikos omia kansalaisiaan kohtaan Suomen itsenäisyyden aikana.
Kuusamon metsäsodan aikoihin ulkomailla levisi lehmiä vaivaava aivoja rappeuttava sairaus, jota oireiden mukaisesti kutsuttiin hullun lehmän taudiksi. Oireiden samankaltaisuuden vuoksi yltiömetsänsuojelua alettiin Kuusamossa ja laajemminkin kutsua sattuvasti samalla nimellä. Metsänsuojelun varjolla rosvous laajeni koko maahan Natura-alueiden perustamisena, mistä syystä valtakunnan metsien inventointia silloin johtanut professori Kullervo Kuusela lähetti em. naisministerin puolueen johtajalle avoimen kirjeen, missä hän ilmoitti eroavansa ko. puolueesta sen rikollisluonteisen, syrjäseutujen ihmisarvoa polkevan toiminnan vuoksi.
Kuusamon metsäsodan alkaessa varoitin kirjallisesti johtavia valtakunnan poliitikkoja ja muita tahoja (mm. presidentti, suojelupoliisi) yltiömetsänsuojelun taustalla olevista vaikuttimista ja niiden seurauksista, koska katsoin sen olevan koulutukseni ja tietämykseni perusteella jopa kansalaisuusvelvollisuus. Suojelupoliisilla oli ilmeisesti kädet niin täynnä työtä tuolloin, mahdollisesti Itä-Saksan suomalaisten Stasi-agenttien henkilöllisyyksien salaamisessa, että hämärätahojen Suomen etuja vahingoittava toiminta sai jatkua metsissä. Sittemmin Stasi-lista salattiin korkeimman oikeuden päätöksellä 60 vuoden ajaksi, joten todella vaikutusvaltaisia henkilöitä listalla aivan ilmeisesti on. Jokaisen valveutuneen kansalaisen tulisi pitää tämä koko ajan mielessään, etenkin itsenäisyyspäivän juhlallisuuksia televisiosta seuratessaan.
Se koira älähtää, johon kalikkaa kalahtaa. Kuusamon metsäsodan kuluessa kirjoitin joitakin suorasanaisia artikkeleita Koillissanomat-lehteen, joka joutuikin eräiden alkuvaikeuksien jälkeen julkaisemaan kirjoitukset sanasta sanaan aina seuraavana lehden ilmestymispäivänä. Vasta vuosien kuluttua sain suureksi huvikseni kautta rantain kuulla, että eräät yhteiskunnan laitapuolen kulkijat (en tiedä enkä välitä tietääkään ketkä) olivat lehtikirjoittelustani pahoittaneet mielensä ja kirjelmöineet asiasta jollekin taholle - oletettavasti Pelastusarmeijalle tai peräti puna-armeijalle. Toivon vilpittömästi heidän saaneen siitä helpotusta huonon omatuntonsa aiheuttamaan ahdistukseen! Siis näyttää pitävän paikkansa se ikivanha sanonta, että totuuden soihtua ei voi kuljettaa väkijoukon läpi jonkun partaa kärventämättä.
Pohjois-Suomen ja etenkin Itä-Lapin sekä Koillismaan aluetalouden alasajo jatkui johdonmukaisesti Kemijärven selluloosatehtaan lopettamisella väärillä perusteilla. Kannattavan tehtaan lopettamista perusteltiin puupulalla, vaikka tehtaan puunhankinta-alueen hakkuumahdollisuudet olivat suuremmat kuin teollisuus käytti puuta, ja alueen teollisuuspuun hakkuupotentiaali oli ja on edelleen kiihtyvässä nousussa menneitten vuosikymmenien suurten metsänparannusinvestointien ansiosta. Valtiovalta olisi silloin voinut estää terveen järjen vastaisen toimen, mutta ryhtyikin sen sijaan tukemaan korvaavaa investointia, jonka jo alun perin tiedettiin päätyvän huonosti. Tehtaan laitteet myytiin kiireellä Kanadaan, missä niillä pienin teknisin muutoksin alettiin kannattavasti tuottaa maailman markkinoilla suuresti kysyttyä viskoosiselluloosaa. Vahinko tehtaan lopettamisesta Lapin aluetaloudelle on euroina jo miljardiluokkaa (miljardi on tuhat miljoonaa).
Kemijärven sellutehtaan lopettamisella ilmeisesti ostettiin toimintarauhaa metsäterroristeilta, jotka sabotoivat mediassa Suomen metsäteollisuustuotteiden myyntiä ulkomailla. - Tehtaan alasajoon liittyy niin paljon erikoisia piirteitä, että niiden selvittäminen ja kirjaaminen on tarpeen Suomen aluepolitiikan rikoshistorian kirjoittamista varten. Tässä yhteydessä on vielä mainittava yritys lakkauttaa rautatien henkilöliikenne Kemijärvelle, minkä laittomuuden kansalaisten aktiivinen vastustus sai kuitenkin estettyä.
On vaikeaa opettaa ymmärrystä sille, jolla ei ole tahtoa, ja vielä vaikeampaa sille, jolla ei ole järkeä. Suomen metsätalousmaasta on tällä hetkellä lukuisilla eri perusteilla suojeltu jo 5,7 miljoonaa hehtaaria, mikä on 22 % metsätalousmaan alasta, siis yli viidesosa koko Suomen metsätalousmaasta! Vielä järkyttävämpää on se, että valtaosa em. suojelualasta on Pohjois-Suomessa, 5,1 miljoonaa hehtaaria (yli kolmasosa Pohjois-Suomen metsätalousmaan alasta). Eräissä pohjoisimmissa kunnissa metsätalousmaasta on suojeltu valtaosa. Puustoa luonnostaan kasvavaa metsää eli metsä- ja kitumaata on suojeltu noin kolme miljoonaa hehtaaria, siitä valtaosa Pohjois-Suomessa. Puuntuotannon kannalta tärkeintä resurssia, metsämaata, on suojeltu koko maassa 1,8 milj. ha (9 % metsämaan alasta), siitä vain 320 000 ha Etelä-Suomessa. Metsämaan suojelun osuus on Etelä-Suomessa vain 3 %, mutta Pohjois-Suomessa 17 %.
Suojelualueilla on puustoa noin 300 miljoonaa kiintokuutiometriä runkopuuta, mikä on noin yhdeksänkertainen Kuusamon puustoon verrattuna - ja tämä siis pääosin Pohjois-Suomen alueella. Suojelualueiden puuston kasvu on 5,5 miljoonaa kuutiometriä vuodessa, mikä siis on täysin pois puuntuotannosta ja lahoaa ennen pitkää metsään. Metsäterroristien aiheuttama vahinko Pohjois-Suomessa on jo moninkertainen viimesotien metsävaramenetyksiin verrattuna. - Edellä mainitut numerotiedot ovat valtakunnan metsien inventoinnin uusimpia tuloksia, joita on esitetty esimerkiksi Luonnonvarakeskuksen julkaisuissa Luonnonvara- ja biotalouden tutkimus 49/2016, 59/2017 ja 66/2017.
Siis Suomessa on luonnonsuojelun varjolla harjoitettu menestyksellisesti myös siirtomaariistopolitiikkaa! Tässä yhteydessä on syytä mainita myös petopolitiikka, jonka seurauksena poronhoito alkaa paljolti olla petojen ruokintaa Suomen poronhoitoalueen kaakkois- ja itäosissa. Eräissä paliskunnissa poroluku on tippunut puoleen sallituista määristä petovahinkojen vuoksi. Susikanta on runsastunut jo vaivaksi asti muualla EU:n alueella ja Venäjällä, joten sen suojelu Suomessa on liiallista, jopa tarpeetonta. Susi ei hävinnyt Suomesta silloinkaan, kun siitä maksettiin tapporahaa.
Anna järjettömälle pätkä narua, niin se lopulta hirttää siihen itsensä. Uusin vaihe metsäterrorismissa on juuri nyt meneillään Brysselissä, missä hämärätahot pyrkivät saamaan Suomen maksamaan hakkuiden lisäämisestä, vaikka lisäys kasvattaa metsien hiilinielua tulevaisuudessa nykyisestäkin. Heidän mielestään hakkuita tulisi vähentää nykyisestä tasosta! Yhteneväisyyksiä 1960-luvulla aloitettujen puuntuotannon lisäämisohjelmien vastustajien motiivien kanssa ei ole vaikea havaita. Jos rikolliset nyt onnistuvat vähäisessäkään määrin tavoitteessaan, metsäpolitiikan ja politiikan yleensä voidaan katsoa epäonnistuneen ulkomailta johdetun terrorismin torjunnassa. Sabotointia on tapahtunut kaikilla talouselämän aloilla, ja sen seurauksena Suomessa tosiasiallisesti työttömiä on nyt noin 400 000, valtiolla on velkaa (yli 100 miljardia euroa) noin kahden vuoden talousarvion verran ja se kasvaa edelleen, kokonaisveroaste on jo nyt paljon yli sen tason, jonka jälkeen verojen ja pakollisten maksujen lisäys laskee verokertymän määrää kansalaisten ostovoiman vähentymisen vuoksi, köyhien määrä kasvaa, yhä suurempi osa kutsuntaikäisistä nuorista raakataan suoraan pois varusmiespalvelusta mielenterveysongelmien vuoksi, suuri osa Suomen sähköstä joudutaan ostamaan ulkomailta kulutushuippujen aikana, lainvalmistelelun taso on romahtanut (mm. ristiriitoja Suomen perustuslain kanssa), ja niin edelleen.
1990-luvulla esittämistäni varoituksista huolimatta poliitikkojen ja puolueiden lyhytnäköinen oman edun tavoittelu on johtanut Suomen kansantalouden ja yhteiskunnan syöksykierteeseen, minkä oikaiseminen ei ehkä ole enää mahdollista rauhanomaisin keinoin. Tilanne on samankaltainen kuin entisessä talossa, missä ei ole ollut täysivaltaista isäntää vuosikymmeniin, vaan asioita on johdateltu talon ulkopuolisista tahoilta.
Eräs Pohjois-Suomen metsätaloudessa pitkän työuran tehnyt, hiljakkoin edesmennyt metsäneuvos antoi muistelmateoksessaan Suomen yhteiskunnalle hyvän ohjeen viidennen kolonnan agenttien oikeasta käsittelystä. Hänen mielestään tulee toimia niin kuin tehtiin sotien aikana maanpettureiden kanssa - pikaoikeus ja tuomion nopea toimeenpano. Tämä kannanotto on varmasti paljon lähempänä yleistä mielipidettä kuin valtamedian suoltama hämärätahojen propaganda jatkuvasta metsien lisäsuojelun tarpeesta Suomessa.
