Olen mielenkiinnolla seurannut vuosikaudet keskustelua ja mielipiteiden vaihtoa Kuusamoon suunnitelluista kultakaivoksista. Mielipiteitä on ollut laidasta laitaan. Osasta on selvästi ilmennyt lähes täydellinen tietämättömyys kaivoksien toiminnasta ja vaikutuksista ympäristöön. Varsinkin nyt, kun kaivosyhtiö on uudelleen lämmittämässä kaivoksien avaamista uudella konseptilla: Vaihtamalla louhittavan tärkeimmän mineraalin nimikkeen koboltiksi jo hieman hohtoaan menettäneestä ”uraanikullasta”. Sekä markkinomalla tulevaa louhintaa mielikuvilla; ”suljettu maanalainen tunnelilouhinta”. Nämä näyttävät menevän taas osaan kansaa, kuin ”häkä päähän”!
Olen itse työskennellyt useita vuosia silloisella Rautaruukki OY:n Otanmäen kaivoksella. Tehtäviäni olivat: Geologiset ja tektooniset kaivoskartoitukset. Kaivosmittaus. Uusien malmien kartoituksissa ja mittaustehtävissä mukana oleminen, kuten mm.timanttikairareikien mittaus analysointia varten magnetometrillä, painovoimamittaus gravimetrillä yms.
Työssäni jouduin perehtymään melko kattavasti koko kaivoksen toimintaan. Kaivos toimi silloin kolmessa eri kohdassa: Pääkuilun alue n.605m syvä ja Suomalmin kuilu 525m syvyinen, n.kilometrin etäisyydellä toisistaan. Näissä tapahtui varsinaista tuotantolouhintaa sekä uusien malmien tutkimustyötä. Lisäksi oli erillään n. 5km päässä Vuorokkaan kuilu, jossa tehtiin tutkimustunneleita ja malmien tutkimista. Kuilu n.480m syvyinen. Malmit olivat hajallaan kallioperässä erimuotoisina vinoina pystylinsseinä, ikään kuin silliparvien muodossa.
Varsinainen malmioiden louhinta tapahtui ns. välitasolouhintana, jossa tutkimuksilla rajattu louhittava malmi porattiin etukäteen kokonaan välitasotunneleista ns. viuhkaporauksella. Louhinnassa räjäytettiin sitten viipale kerrallaan aloittaen toiseen päähän tehtyyn ns.avausnousuun. Voitiin kulkea välitasolle toisessa päässä olevasta kulkunoususta(kuilusta)
Tämä menetelmä oli kehitetty alkuperäisen ns. makasiinilouhinnan jälkeen, joka oli hyvin työlästä ja vaarallista. Tässä louhintamenetelmässä aloitettiin malmin louhinta alhaalta poraamaalla käsikäyttöisillä paineilmaporilla louhintareijät ylöspäin ja räjäyttämällä. Sitten lastattiin osa louhetta pois. Jätettiin niin iso kasa, että päästiin tikapuita kiipeämällä kasan huipulta poraamaan taas reiät ylemmäs polvisyöttöporakoneilla. Tätä työtä jatkettiin niin kauan, että oli saatu koko kyseinen malmi lopulta ylös ja äärilaidoilleen porattua ja räjäytettyä. Tämä jälkeen voitiin suorittaa lopullinen lastaus ja kuljetus Pääkuilun pohjalla olevaan murskaamoon .+575m:n tasolla maanpinnalta, tunnelissa sijaitsi raiteet(kaivosjuna). Murskattu louhe nostettiin malmihissillä ylös maanpinnalle, josta kuljetettiin läheiselle rikastamolle ja vanadiinin sulattamolle.
Otanmäen kaivos oli Rauta-vanadiinikaivos. Malmi oli magnetiittirautamalmia, jossa myös ilmeniittiä. Taloudellisesti päätuote oli vanadiini, vaikkakin määrällisesti eniten tuli rikastamolta Raahen Rautatehtaalle menevää rautapellettiä (samoin kuin Mustavaarassa). Vähäisiä määriä myös muita rikasteita, kuten kuparia, titaanivalkoista ja taisi olla vähän kultaakin. Kallioperä Otanmäen alueella pääosin Gabroa ja Amfipoliittia ns. Tummia syväkivilajeja. Sivukiveä, jota tuli väistämättä melko suuret määrät, käytettiin murskattuna ympäristön tienrakennuksiin yms.
Otanmäessä kallioperässä ei ollut uraanihaittoja, kuten Kuusamoon suunnitelluilla kaivosalueilla.
Niinsanottu maanalainen louhinta ei missään tapauksessa ole mitään suljettua toimintaa, vaan louhittu kiviaines on nostettava maanpinnalle, josta suuri osa jää todennäköisesti sivukivenä kasoihin, joista tuuli ja vesi kuljettaa hienoaineksia ja haitta-aineita ympäristöön. Malmilouhe on kuljetettava jonnekin rikastettavaksi, mikäli rikastamoa ei tehdä kaivoksen läheisyyteen.
Rikastuksessa käytetään erilaisia kemikaaleja ja vettä, joka aiheuttaa yleensä suuret haitat kun se lasketaan ympäristön vesistöihin. Suuret haittavaikutukset tullenee olemaan kaivoksestä pumpattavasta vedestä. Tämähän tulee menemään suoraan läheiseen Kitkajokeen (Juomasuo), koska sellaiset vesimäärät eivät haihdu ilmaan Kuusamon ilmastossa. Vettä joudutaan pumppaamaan jatkuvasti kaivoksen kuivana pitämiseksi aina sitä enemmän, mitä syvemmälle mennään ja mitä suuremmaksi kaivoksen tilavuus laajenee. Pohjaveden pintahan asettuu yleensä maanpinnalta keskimäärin 2-5m syvyydelle riippuen tietenkin maalajeista, maaston muodoista yms.
Lisäksi on huomioitava kaivosalueella vuotuisen sadeveden määrä. Mikä on myöskin huomattava ja sisältää kaivosalueelta liukenevia haitta-aineita. Esim. Juomasuolla lienee pohjavettä se mikä näkyy tehdyssä tutkimuslouhoksessa. Näissä Kuusamon suunnitelluissa kaivosalueissa on mitattu korkeita uraanipitoisuuksia mm. Kouvervaaran tutkimuskairauksessa tehdystä reijästä virtaa koko ajan sellaista vettä maastoon.
Tässä voi todeta, että varsinaisessa kaivostoiminnassa pelkästään kuivatuksessa pumpattavaa vettä tulee huomattavia määriä ja jatkuvasti. Niin kauan kuin kaivos on toiminnassa. Voi olla, että kun on louhittu tunneleita ja louhoksia laajalle alueelle ja syvälle rikkonaiseen kallioon pohjavesien virtaus tehostuu ja vesimäärät lisääntyvät myös tällä tavalla. Eikä vesien virtausta saada enää tukittua mahdollisen kaivoksen lopetettua toimintansa. Kallioperä lienee hyvin rikkonaista kyseisillä alueilla.
Kyseinen suunniteltu kaivos työllistänee lyhyehköksi ajaksi ehkä muutamia paikkakuntalaisia. Nykyaikaisissa kaivoksissa vaaditaan korkeata ammattitaitoa eri tehtäviin ja en siksikään usko, että montakaan paikkakuntalaista pääsisi niihin töihin, vaan ammattitaitoiset työntekijät tulevat muualta.
Kuusamon luonto ja matkailu ja muut luontoa säästävät elinkeinot on jo niin hyvässä kurssissa tänä päivänä ja yhä enenevässä määrin tulevaisuudessa, että mielestäni nämä kaivoshaaveet kannattaa jo suosiolla haudata. Ja keskittyä kehittämään näitä muita hankkeita, jotka eivät ole niin suuri uhka ympäristön kannalta, kuin kaivoksien aiheuttamat korjaamattomat, elinikäiset vahingot.