Joitakin kuukausia sitten viime keväänä television ykköskanavalta oli tulossa ohjelma, jossa pohdittaisiin ongelmaa, miksi leikki-ikäinen terve lapsi kieltäytyy syömästä. Aioin katsoa ohjelman, sillä aikanaan kauan sitten perheessämme oli painittu saman asian kanssa.
Esikoistyttäremme oli noin kolme- ja puolivuotias, kun hänen käytöksensä ruokapöydässä yllättäen muuttui. Hän alkoi sorkkia ja hämmennellä lusikalla ruoka-annostaan. Kun kehotin häntä syömään kauniisti, hän työnsi lautasensa kauemmas pöydällä ja julisti, ettei halua keitettyä ruokaa. Suun hän napsautti tiukasti kiinni, eikä se auennut houkutuksistani huolimatta.
Arvelin, että ehkä tällainen ähkäily olisi ohimenevää ja huomenna ruoka varmaan jo maistuisi.
Erehdyin. Huomenna ja ylihuomenna sama näytelmä toistui. Muruakaan ei mennyt suuhun.
Aloin jo tosissani huolestua. Näin lapsessamme jo orastavia puutostautien merkkejä, keripukkia, riisitautia, anemiaa ja muita kamalia surkastumissairauksia.
Ihme ja kumma, ilta- ja aamupala kelpasivat. Ne kun eivät kuulemma olleet varsinaista ruokaa ollenkaan, välipalaa vain. Voileivät, maito, marjakiisselit, marjat ja hedelmälohkot upposivat makeisiin suihin. Niinpä keskityinkin varioimaan näitä aterioita mahdollisuuksien ja taitojeni mukaan.
Kaiken aikaa mietin, miten saisin tämän ongelman ratkeamaan.
Eräänä päivänä katoin taas ruokapöytää, ja tyttäremme pyöri jaloissani. Yhtäkkiä hän vilkaisi kattausta pöydällä ja kysäisi:
– Etkö sinä laitakaan lautasta minulle?
– Mitäpä minä turhaan, ethän sinä syö mitään kuitenkaan.
– Eikö minun tarvitse tulla pöytään ollenkaan?
– Ei tarvitse. Me syömme isän kanssa kahdestaan.
Iloisena tytär lähti leikkeihinsä.
Tämä toistui seuraavanakin päivänä.
Kolmantena päivänä tytär viipyili keittiössä ja seurasi tarkkaavaisena, kun me vanhemmat söimme hänen herkkuruokaansa, lihapullia, porkkanoita ja perunoita houkuttelevasti tuoksuvan kastikkeen kera.
Neljäntenä päivänä (nakkeja ja perunamuusia) tytär sanoi:
– Pane lautanen minullekin.
– No syötkö sinä?
– Syön minä.
Pöytään katettiin kolmaskin lautanen. Sen erän perästä ruoasta ja syömisestä ei tarvinnut keskustella.
Olin tämän koettelemuksen aikana miettinyt moneen kertaan, miksi tyttäremme oli alkanut käyttäytyä tavoilleen täysin epätavallisesti. Sydäntä karvastellen minun oli tunnustettava ensin itselleni, sitten lapsemme isälle, että syntipukki olin minä. Odotin toista lastamme ja olin koko raskauden ajan voinut erittäin huonosti. Kun olin hädin tuskin selvinnyt kotiin työpäivän päätteeksi, olin aivan voimaton ja pahoinvoiva. En jaksanut huomioida tytärtämme enkä leikkiä hänen kanssaan tuskin ollenkaan. Olin luottanut liikaa isän ja tyttären väliseen hyvään yhteiseloon ja jättänyt lapsen hoitovastuun isän hartioille lähes kokonaan. En ollut tajunnut, että äidinkin syliä kaivattiin. Lapsi reagoi tällaiseen äidittömyyteen omalla tavallaan: lakkasi syömästä.
En tiedä, mitä lapsipsykologit ja muut asiantuntijat sanoisivat menettelystäni, mutta kun en omista muuta viisautta kuin tuiki tavallisen maalaisjärjen ja usein tuskin sitäkään, menettelin kertomallani tavalla. Meidän kohdallamme keino tepsi. Tytär alkoi syödä normaalisti, vahinkoja ei ehtinyt tapahtua ja kamalilta sairauksiltakin vältyttiin.
Joistakin syistä mainitsemani television ohjelma jäi minulta näkemättä, mutta sen aihe jäi mieltäni kaihertamaan. Olisin kovin mielelläni halunnut kuulla, miten jotkut muut vanhemmat olivat tällaisen asian ratkaisseet. Olisin halunnut kuulla myös ennakkotiedoissa luvatun lapsipsykologin mielipiteitä ongelmasta, sillä sellaiseksi minä asian aikanaan koin.
Entä kuinka pahoin metsään menimme menettelyllämme, me silloisen pikkutytön vanhemmat? Vai menimmekö?
– Älä enää murehdi. Ne ajat ovat olleet ja menneet, lohdutti minua aikuiseksi kasvanut tytär.
– Hengissähän me kaikki selvisimme, joten kyllä sinä tarpeeksi oikein teit. Sitä paitsi minä, syömälakkoinen, en muista tapauksesta mitään, joten ei se ole voinut kovin vakavaa olla.
Lapsiperheissä kriisit tulevat ja menevät. Vanhempien on luovittava niiden yli, ali ja ohi mielentyyneytensä säilyttäen ja lasta rakastaen. Helppoa se ei ole milloinkaan, mutta ah niin mielenkiintoista ja palkitsevaa. Nuoret parit, älkää lannistuko! Onnea matkaan!