"Ne pitävät len­täes­sään ääntä, sä­hi­köi­vät ja sä­häh­tä­vät" – Vaikka kipinän sai­si­kin aikaan, on tulen sy­tyt­tä­mi­nen kar­kul­la, pii­ki­vel­lä ja tau­lal­la iso tai­don­näy­te

Karkku, tulirauta, tehdään samasta hiiliteräksestä kuin puukonterätkin.
Karkku, tulirauta, tehdään samasta hiiliteräksestä kuin puukonterätkin.
Kuva: Petri Markkanen

Kivikkoisen lammen ranta helottaa auringonlaskun violetinpunaisessa värissä. On tyyntä, ilta viilenee nopeasti.

Rannalta kuuluu tasaisesti toistuvaa kilkettä. Sitä säestää hento ähinä ja puhina.

Kirosana lentää ilmaan silloin tällöin, mutta niin lentää myös kipinäntapainen, toinenkin.

Kilke ja kipinä syntyvät, kun karkku iskee kiveä vasten – rannalla aherretaan tulusten kanssa.

Tulukset ovat ikivanha tulentekoväline. Perinteisesti tuluspussin sisältö koostuu hiiliteräksestä valmistetusta kipinäraudasta eli karkusta, piikiven palasta ja taulasta.

Karkku, kivi ja taula olivat äärimmäisen tärkeitä suomalaisille vielä 1800-luvun loppupuolelle saakka.

Niillä nimittäin iskettiin tulta, joka on elämän ehto.

Karkun ja piikiven käyttö tulenteossa perustuu kitkaan. Kiven terävään särmään iskeytyessään teräspalasta irtoaa pienen pieniä metallisuiruja, jotka syttyvät palamaan ilmassa kitkan vaikutuksesta.

Näkemämme kipinä on siis palavaa metallia.

Se pitää saada johonkin talteen ennen sammumistaan.

. . .

Taula valmistetaan taulakäävästä, koivun lahottajasta. Se kytee helposti.
Taula valmistetaan taulakäävästä, koivun lahottajasta. Se kytee helposti.
Kuva: Petri Markkanen

Tulirauvalla lipsuteltiin piitä, kunnes siitä sytyttävä kipuna lensi taulaan.

– Samuli Paulaharju, Kuvauksia Hailuodosta, 1914

Taula on koivun lahottajasta, taulakäävästä, liottamalla ja venyttämällä tehtyä sytykettä. Se muistuttaa koostumukseltaan paksua nahkaa.

Taulan erikoisena ominaisuutena on sen kyky kyteä hyvin pitkään.

Perimätiedon mukaan pienikin kipinä taulan pinnalla riittää siihen, että taulan päälle kootun sytykekasan, kuten tuohen, saa puhallettua ilmiliekkiin.

Pidän taulan palasta vuorotellen kiven yläpuolella ja alapuolella.

Joskus kipinä tulee ensimmäisellä yrityksellä, joskus kymmenennellä. Välillä niitä lentää joukoittain ympäriinsä.

Ne pitävät lentäessään ääntä, sähiköivät ja sähähtävät. Lienevät yhtä vihaisia kuin minä, kun eivät lennä maaliinsa.

Toivoisin saavani kerralla useita kipinöitä samaan suuntaan, jotta edes yksi niistä jäisi taulaan kytemään.

Toiveisiini ei vastata.

En selvästikään osaa lipsauttaa piitä oikein.

En ole pitänyt lukua iskukerroistani, mutta väitän sen pyörivän sadoissa. Sormet ovat kiven puristamisesta hellinä ja hämmästelen, etten ole vielä saanut viiltoja sen leikkuuterävistä reunoista.

Kokeilen kilkutellessa kääntää kivestä eri kulmia esiin. Mitä terävämpi särmä, sitä varmempi kipinä.

Terällä pitää sepän ohjeiden mukaan viiltää kiveä vasten piiskamaisesti ruoskien.

Pikku hiljaa ymmärrän, mistä kohdasta ja miksi kipinä irtoaa parhaiten.

Taulaan ei kuitenkaan jää kipinän kipinää.

. . .

Kipinä lentää, mutta se ei jää taulaan.
Kipinä lentää, mutta se ei jää taulaan.
Kuva: Petri Markkanen

Emäntä ensinnä nousi, kävi katsomassa taivaan merkkejä, otti tulen päreeseen hiiloksesta puhumalla taikka iski sen tuluksilla ja pisti pirtin kiukaan lämpeämään.

– Samuli Paulaharju, Kainuun maita, 1922

Kainuulainen emäntä puhui tulen hiilloksesta, eli puhalsi sen uuteen liekkiin. Näin vanhasta tulesta tuli taas uusi ja pirtti lämpeni. Tuluksia ei aina tarvinnut käyttää.

Tulen teko nimittäin vaati entisaikaan aikaa ja vaivaa. Tämän takia sitä pyrittiin säilyttämään ja jopa siirtämään.

Kytevää hiiltä voitiin kuljettaa pitkiäkin matkoja, kun sitä tungettiin taulakääpään koverrettuun reikään. Reikä taas peitettiin kostealla sammaleella.

Kekäle säilyi käyttökelpoisena seuraavaan tulentekohetkeen.

. . .

Mutta vanhan vaarin nuoruuden aikana jo nähtiin semmoinen kumma, että Hiltulan pojat Oulusta tullessaan toivat niin mokomia tikkuja, ettei muuta kuin housuihinsa pyyhkäisi, niin tuli tuiskahti tikun nokkaan.

– Samuli Paulaharju, Kainuun mailta, 1922

Nuo mokomat tulitikut yleistyivät Suomessa 1800-luvun puolivälin jälkeen.

Tikkujen toiminta perustuu tulusten tavoin kitkaan: tikun herkästi syttyvä seos kuumenee ja leimahtaa, kun sitä hierotaan raapaisupintaan. Puutikku piti liekin palamassa.

Varhaiset tikut olivat kuitenkin valitettavan herkkiä syttymään itsekseen jopa taskussa, raapaisupään valkoisen fosforin tappavasta myrkyllisyydestä puhumattakaan. Lisäksi ne olivat kalliita.

Tulukset pysyivät vyöpusseissa vielä kauan tulitikkujen keksimisen jälkeen, sillä ne iskivät kipinää märkänäkin. Riitti, että sytyke oli kuivaa. Ja taidot kunnossa.

Piikivestä on tehty kivikaudella veitsiä ja nuolenkärkiä. Sen reunat ovat viiltävän teräviä.
Piikivestä on tehty kivikaudella veitsiä ja nuolenkärkiä. Sen reunat ovat viiltävän teräviä.
Kuva: Petri Markkanen

Leikittelen romanttisella ajatuksella, että seuraisin jonkinlaista esi-isieni ketjua ähertäessä ja puhistessa tulusten kanssa lammen rannalla.

Ehkä samalla paikalla ollaan kirottu tulentekovälineitä ja käyttötaitojen puutetta jo tuhansien vuosien ajan. Tätä minun on kuitenkin aivan mahdotonta tietää, mutta ajatus on hauska. Sen avulla jaksan vielä yrittää hetken.

Sisua, sitä pitää olla.

Taula ottaa itseensä kipinän ja savuttaa. Hihkaisen innostuksesta. Puhallan kuitenkin pientä kytöä aivan liian kovaa. Se sammuu.

Luovutan tältä erää. Paikat ovat jumissa tuntikausien istumisesta. Takana on satoja ja satoja iskuja.

Tulusten käyttäminen vaatii vielä paljon opiskelua ja kokeiluja.

Lammen ranta auringonlaskuineen tarjosi tunnelmallisen paikan kokeilla historian elävöittämistä.

Kokemuksena tulusten kokeilu oli kerta kaikkiaan hauskaa puuhaa, vaikka välillä turhautuminen hiipikin mieleen.

Lisäksi satoja vuosia samanmuotoisena pysynyt karkku on mielestäni todella kaunis esine. Sen historiallisella arvolla kelpaa pröystäillä, vaikka tulta ei sillä vielä osaisikaan tehdä.

Paulaharjun kauniin ja vanhakantaisen puheenparren taakse kätkeytyy todellisia, taidokkaita ihmisiä ajalta, jolloin tulusten käyttö oli arkipäivää.

Tuolloin hyvät kipinäraudat periytyivät isältä pojalle eivätkä tulleet postilaitoksen kautta kotiseutumuseosta. Onpa arvokkaita karkkuja löytynyt haudoista ja uhrilahjojenkin joukosta.

Vaikka tällä kertaa en tulta saanut tulirauvalla aikaan, en aio luovuttaa. En, vaikka linnut ilkkuisivat puissa.

Jokainen lauloi omalla tavallaan, joko jutteli omia asioitaan, omiksi huvikseen sirkutteli, taikka haasteli kumppanilleen taikka taas tarinoi kuulijalle.

Niin voi laulu- eli lahorastas ilvennellä tuluksia käyttävälle metsämiehelle:

Tulitikulla, tulitikulla!

Puupiippu, puupiippu,

luuvarsi!

Teksti ja kuvat: Petri Markkanen