Instagram-tilini kaapataan juuri silloin kun ei pitäisi. Viikkoa ennen vuoden tärkeimpien töiden huipennusta. Tosin sometilin kaappaus tullee aina pahimpaan saumaan. Tilin ohella kaappaus kaataa odottamatta koko elämän.
Kun alkaa tulla huolestuneita viestejä tutuilta ja tuntemattomilta, että tarvitsenko todella apua ja onko kaikki hyvin, alan olla jo avun tarpeessa. Pian tavallinen arki on sekaisin. Eikä kaikki todellakaan ole hyvin.
Vale-minä lähettelee kiihtyvällä vauhdilla viruksia avunpyyntöineen ja bitcoin-rahan ansaintavinkkeineen. Pahimmillaan se kiittää Jumalaa vihjeistä ja saamistaan bitcoista.
Suurin silmin ja venynein korvin käyn kaksi päivää kirjeen- ja kuvienvaihtoa Instagramin tuen koneiden kanssa.
Tekoäly väittää etten ole se mikä olen ja sulkee lopullisesti pääsyni tilille. En pääse ex-tilini lähelle enää omilla sometuslaitteilla.
Yhdessä yössä kalpenee somen lumo. Pitkään vaalittu yhteys olemattomaan on poissa. Sinä aamuna poistin apit puhelimesta. Kirjoitin googlen pienellä, poistin ja suljin puhelimen. Suljin muutkin sometuslaitteet. Katkaisen virrat kaikista sähköisistä laitteista.
Pystynkö elämään erossa somen kimaltelevasta kuplasta.
Juoksen metsään. Kuuran peittämä kuntta Myllysuolla on kuin kulkisin koralleissa. Hengitysharjoitusten myötä aistin valoa tunnelin päässä. ”Luovuta!”, huutaa taistelija. ”Hyppää pois oravanpyöristä”, se sanoo.
Nuori minäni tietää, ettei Google tiedä enää. X sukupolvi on hylännyt googlen. Seuraan perässä. Hylkään googlen. Puoliksi ihminen, puoliksi kone. Olenko nyt vapaa.
Pari päivää myöhemmin opin kiinnostumaan salasanoista. Niistä vaikeistakin. Nauran noille helpoille; ensimmäisen kissani ja lapsuuteni kotikylän nimille, ylioppilasjuhlien historialliselle lakkiaispäivälle. Äitini toiselle nimelle ja isoäitini tyttönimelle.
Umpikujassa on myös mahdollisuuksia. Omien arvojen mukainen elämä voi kirkastua uuteen renesanssiin. Voin valita luovan joutilaisuuden somen sijasta.
Voin heittäytyä joogamatolle ja huojentuneena antaa ajatusten mennä liikkeen mukana taivaan tuuliin. Olen vapaa. Pian vaivun ohueen päiväuneen.
Unessakin kuljen maailman kauneimmalla suolla. Huurteen ympäröimässä maisemassa uin korallimeressä. Musiikkina talitiaisen siipien suhina ja korpin lento lähellä. Net liikkuvat edelläni linnuntietä talolle.
Korppi kiertää kolme kehää ilmassa pääni yläpuolella. Sitten se tunnistaa, höpöttää jotain ja lentää pois.
Korpin jälkeen tunnelma kiristyy. Surrealismi hiipii kuviin. Vanhan rouvan talossa on kaaos. Taidepajassa lypsetään vuohta. Taiteilija viimeistelee tekstiileistä kyhättyä pukin perää. Vermeet kasvaa suureksi viinirypäleeksi. Kiinnitys ei onnistu.
Tukala kötöstely kaihertaa unennäköä. Ellun kanat sekoittavat taidapajan entisestään. Tekstiiliveistos ei valmistu. Ryysykasat kasvavat eikä tarvittavaa materiaalia löydy etsimällä. Assistentit kietovat itsensä lakanoihin ja poistuvat paikalta. En ehdi mukaan.
Vaatevuorista kasvaa dalimaisiin venytyksiin taipuneita veistoksia. Ihmeekseni tapaan Hieronymus Boschin. Itkien se kertoo maalauksensa `Maallisten ilojen puutarhan` elävän aina 1500-luvulta saakka, vieläkin aikaansa edellä.
Nyt kananmunan mallinen asumus on hakkeroitu.
Tikkaat rikottu, vähäpukeinen mies ja perhonen kaapattu. Kauhistun. Kulttuurihistoriaa tuhoutuu turhan takia. Särkynyt sydän hakkaa minut lopulta hereille.
Seuraavana päivänä kolmen linnustajan ryhmä ampuu korpin. Turha kuolema maailman kauneimmalla suolla.