Kävimme noin viikko sitten perheemme kanssa poimimassa hilloja, kun perheemme neljävuotias oli sitä vaatimalla vaatinut.
Automatkan tämä samainen neljävuotias istui nenä tiukasti kiinni auton ikkunasta. Aina välillä takapenkiltä kantautui "joko ollaan perillä"- huutoja, tai "tuolla näkyy hilla, ja tuolla ja tuolla".
Todennäköisesti hän ei ehtinyt huomaamaan hilloja liikkuvasta autosta, mutta innostus suolle lähtemisestä oli käsinekosketeltavissa. Suolle lähdettiin samalla innolla, joka koko automatkan oli odotettu.
Neljävuotias etsi hilloja kuin aarteita. Suolla kantautuivat ilonkiljahdukset ja isomman sisaruksen touhua huvittuneena seuranneen pienemmän sisaruksen nauru.
Jokainen kallisarvoinen aarre piti poimia huolella ja harkiten ämpäriin, jota sitten kannettiin kaksin käsin suolla. Neljävuotiaskin jo tiesi, ettei liian raakoja saisi poimia.
Aiemmista hillareissuista oppineena ne kaikkein kalleimmat aarteet laitettiin kuitenkin äidin tai isän ämpäriin, etteivät ne vaan hukkuisi matkalla.
Koko paluumatkan tyytyväinen neljävuotias puristi tiukasti pientä hillasankoaan sylissään. Niin tavattoman ylpeä neljävuotias oli sangon pohjalla olevista muutamista hilloista.
Viime viikkoina kiivaina kuohuneet hillakeskustelut ovat ehkä jo pikkuhiljaa laantumaan päin. Viimeisetkin hillat alkavat kohta olemaan jo poimittuja.
Meillä täällä Koillismaalla luonto tarjoaakin monenlaista nähtävää, koettavaa ja kerättävää. Hillojen jälkeenkin metsästä löytyy monenlaisia aarteita.
Vuosi sitten sosiaaliseen mediaan katsoessani olisi se luultavasti ollut täynnä valkoistakin valkoisemmilla hiekkarannoilla otettuja lomakuvia. Nyt noiden lomakuvien sijaan sosiaaliseen mediaan katsoessani on se täyttynyt mökkilaitureista, sienikoreista ja mustikkapiirakoista.
Kävimme neljävuotiaan kanssa iltalenkillä ja reittimme varrelle osui mustikoita. Loppulenkin ajan keskustelimme siitä milloin näitä, vähän pienempiä metsänaarteita voisi lähteä poimimaan.
Koillissanomissa kerrottiin 28.7 nuoresta Jesse Tynistä, joka oli päättänyt tehdä hillojen poiminnasta itselleen kesätyön.
Samassa jutussa kerrottiin yksittäisen poimijan myyneen torilla kerralla hieman yli 50 kiloa hillaa. Valtavia määriä poimiessa maisemaan tuskin ehtii kiinnittää huomiota. Kun hilloja poimii työkseen on sangot saatava täyteen mahdollisimman nopeasti.
Lasten tahtiin hillasuolla tai mustikkametsässä kulkiessa on aivan eri tavalla aikaa katsoa ympärilleen.
Meille nämä aarteet olivat kuitenkin vain pieniä iloisia hetkiä, joissa tärkeintä ei ollut itse määrä, joka sankoissa pois suolta tai metsästä kannettiin, vaan onnistumisen ilo ja yhdessä oleminen.
Vaikka maailma on tänä kesänä ollut hyvin erilainen, eikä esimerkiksi ulkomaan matkoja ole voinut tehdä samaan tapaan kuin viime kesänä, on ainakin oma kesäni ollut elämyksiä täynnä.