Nyt joulua odottaessani olen useasti katsellut kuvaa, joka on otettu mummolani Sainion pirtissä jouluaattona 1988. Olen kuvassa vähän reilu kolmivuotias hämmästyneen oloinen lapsonen.
Maaliskuun alussa edesmennyt mummoni ojentaa minulle kuvassa joululahjaa. Jotenkin tämä kuva vie minut muistoissa lapsuuden jouluihin ja saa mieleni iloiseksi.
Kuvat oman elämän varrelta nostavat pintaan muistoja ja tunteita. Kuvaa katsoessani voin mielessäni palata lapsuuden jouluihin.
Kuvat rakentavat ymmärrystä omasta, suvun, kotiseudun ja isänmaan menneisyydestä. Sen vuoksi kuvien säilyttäminen on ensiarvoisen tärkeää.
Oman aikamme kuvia ei tulisi jättää ainoastaan digitaaliseen muotoon. Paperilla kuva todennäköisemmin säilyy tuleville sukupolville eikä katoa jonnekin bittiavaruuden mustaan aukkoon.
Suvun ja perheen vanhoihin kuviin olisi todella tärkeää merkitä tiedot paikoista, rakennuksista ja kuvatuista henkilöistä. Ilman ylös kirjattuja tietoja vaikkapa 100 vuotta vanhan kuvan identifioiminen voi olla jopa mahdotonta, jolloin kuva on oikeastaan arvoton.
Museovirasto avasi viime viikolla vapaaseen käyttöön yli 200 000 valokuvan kokoelman. Näistä kuvista pystyy helposti etsimään hakusanoilla itseä kiinnostavia otoksia.
Museoviraston kokoelmasta löytyy varsin vanhoja, mielenkiintoisia, pysäyttäviä ja jopa äkkiseltään järkyttäviä kuvia Koillismaaltakin.
Esimerkiksi Samuli Paulaharju kulki vuonna 1917 Taivalkoskella kuvaamassa tavallista kansaa, maan hiljaisia. Kuvista ei voi olla huomaamatta todellista köyhyyttä ja puutetta.
Yhdessä kuvassa on äiti kahden pienen pojan kanssa nylkemässä petäjiä henkensä pitimiksi. Pettuleivän avulla selvittiin hengissä, kun viljaa ei ollut riittävästi.
Suuressa lapsiperheessä kaikille lapsille ei ollut mahdollisuutta hankkia kenkiä. Päällä oli todellakin kuluneet ryysyt. Nämä kuvat kertovat selviämisestä. On sitä ennenkin selvitty.
Historiankirjoitus on aivan liian usein menestyjien ja silmää tekeväisten historiaa. Tavallisen kansan arki jää herkästi unohduksiin. Kuvat syventävät ymmärrystä historiasta. Kuvat tekevät todeksi sellaisen historian, johon ei pääse käsiksi esimerkiksi pöytäkirjoja, lehtikirjoituksia tai muistelmia lukemalla.
Kenraalin ja sotamiehen sotakokemusten tulisi olla lopulta yhtä arvokkaita.
Kuvat auttavat kokemaan inhimillisyyttä ja myötätuntoa menneiden vuosikymmenten ihmisiä kohtaan. Kirjoitettu teksti on herkemmin armotonta, ulkokohtaista ja todellista elämää ymmärtämätöntä.
Kun katsoo kuvassa ihmistä silmiin, on inhimillisyys läsnä. Kaksi ihmistä eri aikakausilta kohtaavat. Museoviraston kokoelmasta löysin sattumalta tiettävästi viimeisen kuvan vuonna 1936 kuolleesta J. R. Koskimiehestä, joka toimi Oulun piispana 36 vuotta.
Aikaisemmin olen nähnyt Koskimiehestä monia tarmokkaita, elinvoimisia ja mahtipontisia kuvia. Tässä viimeisessä kuvassa piispavanhus on selvästi väsynyt, hauras ja heikko.
Taakkojen kantaja on menettänyt voimakkaan ryhtinsä. Kokonaisuudessaan kuva on vallan epätavallinen kuva piispasta mutta sitäkin inhimillisempi. Kuva avaa kokonaan uudenlaisen ulottuvuuden piispaan ihmisenä.
Menneiden vuosikymmenten kuvat osoittavat elämän ja maailman muutoksen kokonaisvaltaisuuden ja nopeuden. Taivalkosken kirkonkylästä kesällä 1933 otettua kuvaa olisi tänään jopa vaikea tunnistaa Taivalkoskeksi ilman kuvan yhteyteen liitettyä tietoa. Juuri valmistuneesta kirkosta tunnistaminen olisi voinut ehkä onnistua.
Historiassakin yksi kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa. Kuvat herättävät historian eloon.