Viime viikolla kävelin koirani kanssa metsässä. Olo oli vähän haikea, kun kipenettäkään lunta ei täällä Vantaalla vielä ollut. Kovin kauaa ei tarvinnut siinä kuitenkaan synkistellä, koska radiosta alkoi soida Dannyn Kuusamo.
Ajatukset hyppäsivät jouluun ja siihen, että muutaman viikon päästä sitä taas ollaan siellä valoisammassa pohjoisessa. Kun kyllä täällä tosiaankin paljon pimeämpää on, vaikkei kaamoksesta puhutakaan.
Mörön takamuksesta kyllä sen sijaan voitaisiin puhua, tai sitä nimitystä tässä nyt tuli viime talvena aika usein käytettyä. Kaikki se uskomaton lumimäärä mikä Kuusamossa satoi, tuli täällä vastaavasti vetenä.
Katuvalot imeytyivät märkään asfalttiin ja tähtitaivaasta ei ollut puhettakaan. Ehkä jossain kaupungin ytimessä saattoi nähdä ilman otsalamppua.
Kotona Kuusamossa odottaa jo kuusi. Se on oikeaoppisesti nousevan kuun aikana kaadettu ja valmiiksi terassille sukulaisten toimesta kiikutettu. Kuusi onkin minulle se joulun tärkein elementti.
Aattoaamuna se nostetaan saunalle sulamaan. Sitten illansuussa, noin neljän maissa ennen jouluateriaa, se saa yllensä tutut tamineensa. Latvatähden alapuolelle asetellaan naapurin Minnalta saatu sininen enkeli ja seuraavaksi paikan löytää Tiina-serkulta saatu pehmopipari.
Sitten lapsen askartelemat lumihiutaleet ja ne iki-ikivanhat pikkuisen vain ruttuiset ohuesta muovista tehdyt punaiset koristepallot. Viimesilauksen antavat hopeiset pörhönauhat, jotka ovat hitusen menettäneet loistoaan vuosien saatossa.
Lopulta joulun taika syntyy siitä, kun kuusenkynttilöiden valot heijastuvat tähtinä lakatusta puulattiasta. Ja siitä, kun saa valvoa niin pitkään kuin haluaa – aikuisenakin.
Ennen vanhaan, joskus 1980-luvulla, joulupyhät saattoivat tuntua piinaavilta. Piti vain kököttää kotona, eikä kavereita saanut tavata.
Onneksi keksimme varman pakoreitin ulkomaailmaan, kun aattoyön yhdentoista kirkkoon lähtemistä vanhemmat eivät tietenkään voineet estää. Kirkosta menimme sitten kaverin luo jatkoille.
Vaikka messu olikin vain juoni kartsalle karkaamiseen, niin kyllä tuosta joku traditio takkiin takertui.
Yhtenä jouluna, kun asuin vielä kotona, vanhempani päättivät lähteä jouluksi Espanjaan. Sisareni oli tuolloin jo muuttanut Helsinkiin ja minä menin sitten Helin kaveriksi joulua viettämään. Joulusta tulikin edellisistä poikkeava.
Isän kokkaamien, ”loorien” ja kalaherkkujen sijaan, haimme kaupasta harmaata lanttulaatikkoa ja ruotoista porkkanalaatikkoa. Niitä me sitten hartaina nautimme.
Tunnelmaan ei vain meinannut päästä, ei sitten millään. Varsinkin kun ulkona satoi räntää ja vettä vuorotellen. Traumatisoiduin siitä niin, että tänäkin jouluna nokka suuntaa kohti Kuusamoa, vaikka kilometrejä kertyy lähes 800.
Ne matkatessa menetetyt tunnit saa kyllä sitten perillä moninkertaisesti takaisin.
Kotiseudulla tärkeintä on se, että siellä voi olla yhtä aikaa lapsi, nuori, aikuinen ja vanha. Leikkipaikat, rakennukset ja luonto kertovat elämän tärkeistä asioista.
Tuossa talossa asui paras kaverini Paula. Tuolla Kiviharjussa laskimme pulkalla. Tuohon mäntyyn sisareni kiipesi, eikä uskaltanut tulla alas. Tuossa tein niin mahtavan räpärällin, että naapurin Teppo joutui kiskomaan minut sieltä ylös.
Ja entä ne Mattilan kotileipomon tuoreet viinerit!
Toivoisin, että ajan kerroksellisuus näkyisi Kuusamossa myös jatkossa ja että kaikkea vanhaa ei revittäisi pois. Kunpa päättäjät herkällä korvalla kuulisivat, mitä me haluamme säilyttää ja käydä yhä uudelleen katsomassa.
Lämmintä joulua meille kaikille!