Laiha, sairaalavaatteisiin pukeutunut mies istui puisen pöydän ääressä edessään kuppi kahvia ja pala pannukakkua, jolla oli mansikkahilloa. Syöminen oli hidasta, mutta miehen kasvoilla oli jotenkin äärimmäisen onnellinen ilme.
Muistan ajatelleeni, että jos elän vanhaksi asti, toivon todella, että päiväni kohokohta ei ole yksin vietetty päiväkahvituokio sairaalan aulassa.
Kesän aikana ehdin nähdä kyseisen miehen istumassa aulassa yksin monta kertaa. Usein yhtä mairean näköisenä. Kuljin moppini kanssa ohi ja mietin kerta toisensa jälkeen, että toivottavasti en koskaan ole samassa tilanteessa.
Kun liikuin osastolta toiselle isossa eteläsuomalaisessa sairaalassa usean kesän ajan, opin sekä itsestäni että suomalaisesta sosiaali- ja terveydenhuollosta.