Mainos: Sieltä, missä tunnet elä­vä­si. Tutustu Koil­lis­sa­no­mat Digiin 1 kk 1 €. Tilaa tästä.

Kolumni

Paula Suo­mi­sen ko­lum­ni: Al­ku­tal­ven kuu­ra­met­sä on minulle harmaan sävyjen ihastus – aja­tuk­sia unen­omai­ses­sa pak­kas­päi­väs­sä

-

Pakkaspäivänä matkalla Posion keskustaan näemme vuoristomaiset pilvet taivaalla. Rintama näyttää, kuin edessämme olisi lumipeitteisiä vuorten huippuja. Leikimme ajatuksella, miltä korkeitten vuorien ympäröimä Posio näyttäisi. Niska kenossa ajaisimme arkimaisemassa kauppaan, jyrkkäpiirteisessä vuoristokylässä. Talvisin syöksyisimme skiidulla pakoon lumivyöryjä ja kesäisin kalastaisimme turkoosilla vesillä, vuorten saartamissa lahden poukamissa. Kuvan kauniissa maisemissa, ilman sääskiä. Olisimme reippaita ulkoilmaihmisiä. Söisimme kalaa ja katkarapuja. Meille kasvaisi pitkä vaalea tukka.

Nyt on kuitenkin Koillismaalla kaamos synkimmillään. Pakkanen on yöllä lauhtunut. Sukellan suon sumuun. Pyöreän suon laitapuut ovat kadonneet usvaan. Äkkiä lähiluonto näyttää vieraalta. Maisema on unenomainen. Yhtä aikaa tuttu ja erilainen. Tumma hahmo kaivautuu esiin metsän harmaista. Liikkuu lähemmäksi. Se on toinen hiihtäjä.

<br>

Suon yli käy virtaus pohjoisesta. Onnekseni otin hiihtoreissulle paremmat kintaat. Pakkanen kiristyy iltaa kohti. Alkutalven kuuran huikeita sävyjä metsässä on vaikea tavoittaa enää myöhemmin keskitalvella. Harmaiden kiehtova kirjo esittäytyy kaikkialla. Kuin shiaroscuro, valohämy. Taidemaalauksessa se tarkoittaa asteittaista siirtymistä valosta varjoon. Tosin kaamoksessa ei ole valoa, joten kuvailen harmaita sittenkin sanalla sfumato. Se ilmentää pehmeisiin ja häivytettyihin väreihin nojautuvaa vaikutelmaa. Valo, jos sitä on, on pehmeää hajavaloa.

Ennen paluutani sumu on vetäytynyt taaemmaksi. Näen Laijonvaaran piirtyvän siniharmaana yhtä harmaata vasten. Yksi monista kaamoksen sävyistä.

Seuraavana päivänä Laijonvaara näkyy selkeämmin. Harmaat ovat kadonneet eiliseen. Taivaan rannoilla näkyvät nyt siniset. Sini-harmaan sävyissä vienon vaaleaan ultraviolettiin. Lännessä on punaiset sävyt. Puna napolit. Simpukan väri! Lapsena kosketin simpukan pintaa ja uneksin tätini kertomista vihreistä vesistä. Kanariansaarilla. Hiekan, meren ja tuulen saarilla.

Sitä seuraavana päivänä Laijonvaara on jälleen sakean talvisumun takana. Tuuleton maisema on lempeä ja vaiti. Äänetön mustavalkoinen kuva, jonka läpi kuljen kohti metsän reunaa. Kaamoksen lumo on sen äärettömyydessä ja synkkyydessä. Ajasta tiedän vain sen, ettei ole enää aamu eikä vielä ilta. Lauhtuvassa säässä valkea usva virtaa vaaralta tykö. Ilmassa pisaroi jäätävä vesi. Liki.

Talvipäivänseisaus on aloittanut joulunajan. Näissä keleissä en huomaa meneillään olevaa, vähäistä päivän pitenemistä. Hiihdän sumussa tuulen suuntaamana. Suojaan kasvoni pohjoisen vinkalta. Paluumatkalla puista putoaa lumet. Harmaat katoavat.

Lauhan ja pakkasen vaihtelut ovat suuret. Juuri kun on sopeutunut lempeään lauhaan, pukkaa pohjoisesta kireä pakkanen. Paluu pakkasiin on kylmää kyytiä takaisin pohjoisen talveen. Samalla puut saavat uuden lumen. Maisema kietoutuu taas kuuraan ja päästää harmaat valloilleen.

Alkutalven kuurametsä on minulle sfumato, ital. fumo, savu, sumu. Harmaan sävyjen ihastus ja ihme. Samaan tapaan kuin taidemaalauksessa vastaväreistä sekoitetut harmaat: sävykkäät ja yllättävät. Lumoavat yhä uudestaan. Kohti uusia maalauksia ja värien rinnastuksia. Irti harmaan kielteisistä yleistyksistä. Vapaana tekemään havaintoja arvoituksellisen kauniista harmaasta. Ihmettelemään ja ihastumaan. Toivottavasti kohti koronavapaaseen uuteen vuoteen!