Kuluneena viikonloppuna järjestetty Villifestivaali täytti kävijäpalautteen mukaan perutun kesän kulttuurityhjiön. Kävijöitä oli laidasta laitaan, eikä ihme. Koillismaan luonto, onnistunut sää ja kiinnostava esiintyjäkattaus saivat ihmiset liikkeelle.
Katsoin kotoani Jukka Nousiaisen soolokeikan, jonka Koillissanomat lähetti suorana Pikku-Pyhävaaran huipulta. Nousiainen soitti, lapset tanssivat ja aikuiset nojailivat rennosti toisiinsa.
Lonely Riderin aikana pidettiin melodinen vihellyskonsertti, joka sai toivomaan, että olisin ollut paikalla, vaikka en laulua osannutkaan.
Tapahtumatuottaja Jussi Saarinen nosti esiin festivaalin konseptin, kun kysyin miksi Villifestivaali on raskaampaan musiikkiin keskittyvän Tuskafestarin lisäksi suurin piirtein ainoa suomalaisfestivaali, jolla ei tarvita poliisin läsnäoloa. Saarinen sanoi, että Villiin ihmiset tulevat fiiliksen takia, eivätkä ajatuksella, että vedetään pelti kiinni, koska on festarit.
Kun mietin omia festarikokemuksiani, kieltämättä käy mielessä, että vastaavia konsepteja voisi kehittää lisää.
Kun ensikohtaamiset tuntemattomien kanssa alkavat Provinssissa sanoilla: ”Tuutshä tuonne metshään mun kanssa?”, kun olet hädintuskin päässyt festarialueelle sisään ja kello on ehkä neljä iltapäivällä, olo ei ole imarreltu.
Hirveästi ei myöskään hymyilytä, kun viimeisten keikkojen jälkeen kävelee takaisin majoitukseen väistellen rikkinäisiä muovituoppeja, oksennuksia ja ties mitä eritteitä, mitä humalaisen festarikansan jäljiltä maasta löytyy.
Vaikka melkein akustiset keikat keskellä metsää saattavat kuulostaa erikoiselta ratkaisulta, minua ei yllätä, että niille on tilausta.
Vaikka en Villifestivaalille päässytkään osallistumaan, samaistun kanssaihmisten kulttuurinnälkään. Pari viikkoa sitten istuin Wanhassa Mestarissa kuuntelemassa Stoneridge Evolutionia ja melkein hypin tuolillani. En tunnistanut soitetuista kappaleista kuin yhden, mutta se oli sitäkin osuvampi, The Allman Brothersin Soulshine. Laulu, jossa kehotetaan etsimään rauhaa sisältään, kun ajat ovat vaikeita.
Samalla teemalla olivat liikkeellä myös Tarmo ja Marika Raatikainen, jotka esittivät hyvän tuulen lauluja torilla.
Koronakevään ja poikkeuksellisen kesänkin jälkeen oli hienoa päästä kuulemaan livemusiikkia ja nähdä ihmisten nauttivan.
Tämänvuotisten kokemusten jälkeen uskon arvostavani erilaisia kulttuurielämyksiä entistä enemmän. Oli kyse livemusiikista, taidenäyttelystä tai teatteriesityksestä, enää ne eivät ole itsestäänselvyyksiä. Ei ole sanottua, että joka ilta tai edes viikko jossain tapahtuu jotain, kun ihmisten liikkumista yleisen turvallisuuden nimissä säädellään.
En purnaa rajoituksista. On vaikeaa kuvitella itseään maski kasvoilla keikalla, mutta toisaalta on vielä vaikeampaa kuvitella maailmaa ilman kulttuuritapahtumia. On aina siistiä nähdä, kun joku on jossain hyvä.