Jos en koskaan olisi alkanut tehdä keramiikkaa,
tekisin lapsi- tai nuorisokasvatustyötä tai työskentelisin syrjäytyneiden parissa. Silloin en ehkä asuisi pohjoisessa vaan jossain kaupungissa.
Jos en asuisi Posiolla,
en tiedä missä asuisin, tykkään asua täällä.
Mieheni Topi
on koko ajan ollut minulle tärkeä ja olemme kasvaneet yhdessä.
Pohjoisuus näkyy minussa
ehkä voimakkaana, tasapainoisena persoonana. Jos olisin jossain hulinoissa kaupungissa, olisin ihan sekopää. Jätin ne hulinat kokonaan pois 1970-luvulla. Täällä on rauha.
Illalla
teen kotistudiossani keramiikkaa niin kauan, kunnes olen niin väsynyt, että kaadun hampaiden pesun jälkeen sänkyyn. Studiosta johtaa sänkyyn savijäljet. Yleensä kaadun sänkyyn Kymmenen uutisten jälkeen. Luen vielä hiukan ja monesti nukahdan kirja kädessä.
Lempiastiassani tärkeintä on
tällä hetkellä minulla on käytössä tumma Kivi-astiasto. Siinä on tärkeintä, että sen kanssa voi yhdistellä kaikkia värejä ja erilaisia juttua. Kun se on uusin, se on mieluisin.
Pöytääni ja kotiini en kelpuuta
tällä hetkellä vierastan muovia ja rumia astioita. Rumaa ovat mielestäni kaikki hömpäkkeet ja liiat krumeluurit.
Tulevaisuudessa
Kouvolan teatteri tekee Anu-nimisen kokoillan näytelmän, jonka kirjoittaa Eppu Nuotio. Se nähdään loka- tai marraskuussa ensi vuonna. Sitten on näyttely, ja tietysti on tärkeää, että vietämme perheen kanssa enemmän aikaa yhdessä. Elämä on kuitenkin rajallista ja haluan antaa osan energisyydestäni myös perheelleni, jota on olemassa jo neljäs polvi.
Minusta ei tiedetä sitä,
että joskus olen pahalla tuulella ja kiroilen. Yleensä ihmiset ajattelevat, että olen aina hyvällä tuulella. Viimeksi olin pahalla tuulella eräänä lauantaiaamuna. Olin yksin tehtaalla ja pudotin yhden työn, jota olin tehnyt monta päivää. Sitten alkoi raivoaminen ja kuului ärräpäät.
