Näin päin jalkaan, lenkki eteen ja sitten kiristetään hihna molemmilta puolilta. Molemmilta puolilta. Valmista? Sitten vaan lumikenkää toisen eteen.
Koillissanomat on kuukkelina puussa, kun hyvästä supliikista tunnettu Ruka Safari Stationin opas Sakari "Sakke" Mustonen kuljettaa nelihenkistä italialaista Traverson perhettä Rukan lähimetsässä suomalaisen luonnon ihmeeltä toiselle.
Asiakkaat eivät ole ensimmäistä kertaa Suomessa eivätkä tällaisissa oloissa. He saapuvat lämpimän näköisissä takeissa ja housuissa. Sakke kehottaa talon haalareihin ujuttautuvaa tytärtä Anna Traversoa jopa ottamaan omat valkeat ulkohousut pois. Koko perhe saa takahuoneesta talvisaappaat, myös Alessandro-isä, jolla on kelpo retkeilykengät.
Traversojen kotikaupungissa Torinossa, vuoden 2006 talviolympialaisten maisemissa, ei kylläkään nyt ole lunta, paitsi lähempänä vuoristoa.
Ensin kävellään tien vierellä tuoretta moottorikelkan jälkeä pitkin. Käännytään Ruka Salongin kelkkauralle ja siitä kohta metsään, jossa on tuoreen lumen peittämiä lumikenkäilystä jääneitä uomia.
Anna Traverso on perheen taaimmaisena ja raportoi kokemuksesta jonnekin kännykällään. Apuopas, työssäoppija Sanni Määttä kulkee jonon perässä. Ura lyö mutkaa oikeaan ja vasempaan.
Okei. Vot vii häv hiö?
Viimeinkin alkaa tulla sitä sakkemaista läppää, joka saa asiakkaalle hymyn huulille ja Sakelle onnistumisen tunteen.
Sakke käyttää keskieurooppalaisen hyvin ymmärtävää rallienglantia. Hän on seisahtunut kuusen viereen ja sormeilee alaoksissa roikkuvaa vaaleanvihreää naavaa.
– Tämä on poron suklaata. Jos haluat saada poron lähelle, houkuttele sitä tällaisella. Kun poro on syönyt tämän, niin sinä voit syödä poron, Sakke selittää.
Hän kertoo, että naava kasvaa vain millin vuodessa. Naavan runsaus ilmaisee hyvää ilmanlaatua. Sakke vääntää rautalangasta sen, että miten niin naavan kasvaminen oksissa näin alhaalla kertoo siitä, että alueella ei laidunna poroja.
Päälle päätteeksi Sakke repäisee pienen tukon naavaa ja asettaa sen nenänsä ja ylähuulensa väliin.
– Jos et ole luonnostasi kaunis niin kun minä, voit laittaa tästä hauskat viikset. Mutta minun ei tarvitse, hän sanoo.
Matkailijat pitävät tarinoista, jotka kertovat heille eksoottisesta paikasta ja luonnosta. Eläväinen opas vahvistaa elämystä. Opas saa tasapainotella sen kanssa, minkä verran voi liioitella tai satuilla niin, että asiakas kuitenkin pysyy kärryillä eikä ainakaan johdu harhaan.
Italialaisia innostaa se, että Sakke osaa mainita heidän kielellään joitakin puheen aiheita, kuten oravan: scoiattolo. Siihen vielä nuotti päälle, niin mikäpä se siinä.
Kuusikkoa jatkuu. Polku menee niin liki puita, että kädet koskevat oksiin. Asiakkaat antavat luonnon olla rauhassa. Joku muu voisi innostua räpsimään oksia lumesta paljaiksi.
Sää on retkelle mitä parhain. Tuulta ei riitä paleltamiseen asti. Puiden latvaosat hieman huojuvat, ja lumipilviä pölähtelee alas. Muutaman kerran kuuluu mätkähdys, kun lumipaakku putoaa.
Seuraavalla pysähdyspaikalla aiheena ovat pitkät kuuset ja se, miten ne ovat muodoltaan sopeutuneet tykkylumeen. Sanokaapa, miksi noiden kuusten oksat kasvavat alaspäin? Sakke kysyy. Äiti Valeria Traverso arvelee, että tuulen takia.
Arvaukset painavimmasta lumikuormasta, jonka yksittäinen puu Suomessa kantanut, alkavat muutamasta kilosta. Sakke kertoo, että vastaus on neljä tuhatta kiloa. Kaikki eivät ole varmoja, ymmärsivätkö englanninkieliset sanat oikein. Siis eikö neljä sataa, quattrocento?
Kun kynttiläkuusista on selvitty, niin tö iisi paat is ouvö: helppo osuus on lopussa.
Sakke näyttää esimerkillään, että lumikengillä voi mennä umpisessakin. Ainakin tässä muutaman metrin.
– Te olette nuoria, voitte lähteä omalle polulle, hän kannustaa.
Jaloissa on todella kevyet lumpparit, jotka kantavat melkein yhtä hyvin kuin isommat mallit eli näin pehmeässä lumessa eivät melkeinpä ollenkaan. Tätä mallia käyttävät esimerkiksi vapaalaskijat noustessaan jyrkkiä mäkiä.
Sakke kertoo kuukkelille taustatiedoksi, että joillakin asiakkaille voi kulua "puoli tuntia" pelkkään kenkien jalkaan saamiseen eikä itse retkestä voi ajatellakaan tällaista pidempää kierrosta.
– Joidenkin porukoitten kanssa ei voi mennä umpiseen ollenkaan. Varsinkin jos on lasta tai vanhusta tai huonojalkaista. Heillä lähtee tasapaino, jos on pikkuisenkaan pehmeä alusta.
Sulan maan aikana Sakke on töissä Rukalla pyörävuokraamossa.
Revontulia Traversot eivät ole vielä nähneet, joten mennäänpä tänne. Sakke opastaa pienelle rämesuolle latupohjaa pitkin.
– Kävelkää keskellä. Älkää tallatko uria, sillä suomalaiset hiihtäjät ovat niitä vihaisimpia eläimiä, hän sanoo.
Suolta on Rukan huipulle vain kolmisen kilometriä ja valtatielle vajaa kilometri, mutta valosaaste on täällä vähäisempi ja asiakkaille tutulta ravintolalta on lyhyt kävelymatka. Niin jos seuraavana yönä taivas sattuisi selkenemään.
Sakke kertoo vielä, että lumi heijastaa vähäistä valoa eikä paikalla ole yöllä pilkkopimeää.
– Älkää menkö ladulta suolle, jos ette halua uida. Noin sadan metrin päässä on pieni joki, Sakke näyttää aivan tasaisen maaston suuntaan.
Tarinaa tulee retken aikana vielä monen äärellä. On alueen lumivarmuutta, poronhoitoa, vuodenaikoja, kelolaavua, puupökkelöissä tikan käpypajaa ja pikkulinnun pesää, lumen alta paljastuvaa marjanvarpua, katajanoksaa, suopursua, oravan ruokakätköä ja kuusen rungosta työntyvää pihkamöykkyä.
Laavuja on Saken mukaan Suomessa yhtä paljon kuin kesällä sääskiä: miljoonittain.
Pursuista Sakke kertoo, että viikingit nauttivat sitä ennen taisteluun lähtöä lisätäkseen aggressiotaan.
Sakke kertoo Suomen jokaisenoikeuksista, joiden nojalla italialaisenkin passaisi tulla tänne vaikka marjastamaan ja tienaamaan sillä verotonta tuloa. Sakke sanoo poimineensa vaimonsa kanssa viime kesänä yli 250 litraa marjoja.
Moniaiheinen ja monta pysähdystä sisältänyt retki tuntuu pitkältä, vaikka se kestää todellisuudessa vain puolitoista tuntia ja reitin pituus on vain pari kilometriä.
Käytetyt lumikengät tahtovat tallatulla polulla myötäisessä hieman liukua eteenpäin. Mutta nämä asiakkaat eivät kaadu retken aikana kertaakaan.
Traversot ovat ennen matkaansa katsoneet netistä Suomen pakkasia ja olleet kauhuissaan. Sitten sää onkin lauhtunut juuri matkan alkaessa.
– Kiinnostavinta retkellä oli minusta luonto ja se, mitä saimme kuulla kasvillisuudesta, Alessandra Traverso sanoo riisuttuaan haalarit.
Eläimistä kuultiin paljon, mutta äiti olisi halunnut myös nähdä.
– Poron ja oravan, hän sanoo.
Tämä juttu on voittanut Uutismedian Liiton Vuoden paikallislehtijuttu 2024 -kilpailun.