Pää­kir­joi­tus: Tasan sata vuotta sitten Kuu­sa­mon seu­ra­kun­nas­sa oli yhtä monta jäsentä kuin nyt ja hau­tauk­sia­kin oli yhtä monta - sit­tem­min syn­ty­vyys on ro­mah­ta­nut, eikä vuonna 1920 kukaan lie puhunut pappien työajan ra­joit­ta­mi­ses­ta

Tasan sata vuotta sitten, vuonna 1920, Kuusamossa oli noin 12 000 asukasta. Lapsia syntyi 488 ja käytännössä kaikki kastettiin. Kuusamolaisia kuoli ja haudattiin 151. Kaikki nämä seurakunnalliset toimitukset hoiti yksi pappi, kirkkoherra Lauri Eerola. Pitäjä oli laaja ja Paanajärvi vielä osa Kuusamoa. Tuskin kenelläkään kävi mielessä, että papin pitäisi olla töissä vain tiettynä aikana vaan hau-tauksia ja kasteita hoidettiin tarpeen mukaan. Eikä jokaista lasta toki käyty erikseen kastamassa, vaan koko kylän lapset saivat kasteen kinkereiden yhteydessä, joskus monen vuoden ikään ehtineinä.

Eerola hoiti virkaansa vuosikymmeniä yksin. Vasta 1930-luvulla todettiin, että hän tarvitsee apua tässä suuressa pitäjässä ja avuksi tuli sielunhoitaja Toivo Laitinen. Nykyisin pappeja on kirkkoherra Taina Mannisen lisäksi neljä.

Viime vuonna Kuusamon seurakunnassa oli 12 782 jäsentä. Lapsia kastettiin 80, hautauksia oli 153. Sekä seurakunnan jäsenmäärä että hautauksien määrä ovat suurin piirtein samat kuin sata vuotta sitten, mutta syntyvyys on romahtanut dramaattisesti.

Nyt kirkolla on jälleen edessään yksi suuri murros. Uutta työaikalakia ollaan nyt soveltamassa hengelliseen työhön. Aiemman lain ja nykyisen virkaehtosopimuksen mukaan kaikki hengellisen työn viranhaltijat ovat lain ulkopuolella ja työajattomia. Kirkon työntekijöistä heitä on noin kolmannes. Tähän joukkoon kuuluu pappien ja kanttorien lisäksi diakonian, varhaiskasvatuksen ja nuorisotyön työntekijöitä.

Työnantaja ja työntekijä ovat työaikalain soveltamisessa eri linjoilla. Työnantajan mielestä työajattomia ovat edelleen kaikki hengellistä työtä tekevät. Henkilöstöjärjestöjen mielestä taas diakonia, varhaiskasvatus ja nuorisotyö kuuluvat lain piiriin. Pappien ja kanttorien puolestaan pitää voida päättää työpäivänsä pituudesta, jotta he jäävät lain ulkopuolelle.

Papisto sai ensimmäisen viikottaisen vapaapäivänsä vasta vuonna 1975 ja toisen vuonna 1998. Seurakuntien työntekijöillä on aiemmin ollut suurempi vapaus päättää työajoistaan. Viime vuosina on kuitenkin koettu, että työnantaja määrittää työajan.

Esimerkiksi Taivalkosken ja Posion seurakunnissa on kirkkoherran lisäksi vain yksi seurakuntapastori. Diakonissoja ja kanttoreita on yksi, lapsi- ja nuorisotyötä tekeviä kaksi. Ei siinä paljon töitä jaella, jos ei ole kenelle jakaa. Papilta taas kirkkolaki edellyttää, että hänen on aina lähdettävä kuolevan luo. Esteenä voi olla vain oma sairaus.

Kirkkolaki edellyttää papilta, että hänen on lähdettävä kuolevan luo. Esteenä voi olla vain oma sairaus.

Kyse on pitkälti rahasta, josta seurakunnissa on jo nyt pulaa. Ylityökorvaukset tai uusien työntekijöiden palkkaaminen maksaa. Jos muilla on työaika, joustaa ainoa työajaton: kirkkoherra. Löytyisikö ratkaisu sen varmistamisesta, että hengellistä työtä tekevät pystyvät itse määrittämään työaikansa?

Hengellisen työn tekijä on hänkin ihminen. Työuran alussa, ruuhkavuosina ja eläkeiän lähestyessä tarpeet ovat toisenlaiset, mutta vapaita ja palautumistakin tarvitaan.