Juhlalehden gallupkyselystä kävi ilmi, että toimittajan työn suola on kohtaamiset paikallisten ihmisten kanssa. Sitä mieltä olen itsekin. Tässä parin kesän aikana olen todennut, että niiden paikallisten löytäminen vain on välillä vähän haastavaa.
Tänäkin kesänä olen lähtenyt useamman kerran juttukeikalle kädessäni nopeasti irtolappuselle kirjoitetut ajo-ohjeet. Ne menevät jotakuinkin näin:
"Tiedät, missä on Salpalinja? Siitä käännyt ja ajat noin kahdeksan kilometriä. Sitten mutkassa pitäisi näkyä oikealla puolella tietä vanhoja taloja. Siitä eteenpäin tulee sähkölinja, ja sitten sellainen näkymätön risteys, missä odottelen toimittajaa saapuvaksi."
Tai: "Jaa, niin... mitenköhän minä tämän neuvoisin. Ollaan niin metsässä, ettei tänne ole edes kunnon tietä. Mutta sellaisen käkkyräisen männyn kohdalta kääntyy soratie. Sitä sitten ajelet 10 kilometriä, kunnes tulee risteys. Ei siinä viittaa ole, mutta käänny vasemmalle kuitenkin. Ja varo autonpohjaa, on sen verran kivinen tie."
Näissä ohjeissa ei sinänsä ole mitään ihmeellistä, sillä Suomi on täynnä viitattomia metsäteitä.
Kuusamon keskusta sen sijaan on ihan oma lukunsa. Esimerkiksi busseja lähti ennen korona-aikaa kolmesta paikasta. Se itsessään oli jo vähän haastavaa, mutta tilannetta ei varsinaisesti auttanut, että hyvää tarkoittava kuusamolainen kertoi bussien useimmiten lähtevän "siitä entisen Postin edestä."
Olen huomannut, että jos sukunimi ei sitä jo paljasta, niin viimeistään siinä vaiheessa kun kysyn, missä on Lopotti, vanhan Rajavartiolaitoksen risteys, vanha apteekki tai vanha eläinlääkärintalo, kuuluu luurin toisesta päästä yleensä: "Jaa sinä et oo paikallisia."
Ujompi ihminen saattaisi häkeltyä, mutta vastaavassa ympäristössä kasvaneena vastaan reippaasti, että en ole. Seuraa hetken hiljaisuus ja kuusamolainen joutuu tosissaan miettimään, miten pukea sanoiksi ne kaikki itsestään selvät maamerkit, joiden mukaan on ikänsä asiaa suuremmin miettimättä suunnistanut.
Se on täysin ymmärrettävää, mutta aiheuttaa välillä haasteita kommunikaatiossa. Esimerkiksi isäni suunnistaa vieläkin Torniossa niiden maamerkkien perusteella, jotka oppi, kun muutti sinne. Kerran halusin ostaa pilkkikengät ja kysyin isältäni, mistä hän oli ostanut omansa. Seurasi 15 minuuttia kestänyt keskustelu, jossa yritin saada kiinni maamerkeistä. Kun viimein pääsin mielessäni oikeaan kortteliin, kävi ilmi, että maamerkkinä käytetty liike oli sijannut kyseisellä paikalla seitsemän vuotta ennen syntymääni.
Minäkin opin viimein kolmen vuoden Kuusamossa asumisen jälkeen, missä ne vanhat Posti ja apteekki ovat sijainneet. Ei siihen vaadittu kuin yksi juhlalehti ja Koillissanomien historiasivujen ylläpitäjä Wesa Rinne, joka juhlavideota varten esitteli sotien jälkeen Kuusamosta otettuja vanhoja kuvia.
"Tässä on vanha Postin talo 1960-luvulla ja tuossa näkyy apteekin kulma. Silloin Kuusamossa yleisin kulkupeli oli vielä hevonen."